Kun ennen aamu kasia on käynyt läpi koko tunteidenkirjon kauniista muistoista epäuskoon, luopumisen sekä epäonnistumisen pelosta ja haavoittuvuudesta, haikeuden ja surun kautta taas niihin herkkiin ja hyviin muistoihin ja kauniisiin iänkaiken pysyviin asioihin, niin silloin voi todeta että aamu on käytetty tunne puolella tehokkaasti. 🙄

Onnea on aika, kovin hellästi se kuorruttaa muistot kultareunuksin. Kovin tasaisesti se menee eteenpäin ja tuo elämään niin paljon uutta ja kaunista. Kovin varmasti se valaa uskoa siihen että tulevaisuudessakin saa rakastaa. ❤


Tasan 22 vuotta sitten tapahtui jotain joka muutti elämäni täysin. Paljon on vettä virrannut ja suuria asioita tapahtunut.
Olen saanut paljon, enemmän kuin voin ymmärtää ja enemmän kuin olisin koskaan ansainnut, olen menettänyt paljon, enemmän kuin olisin toivonut mutta se mikä on jäljellä säilyy on usko, toivo ja rakkaus siihen että edessä on vielä paljon hyvää ja kaunista. Paljon asioita joita voin aikojen päästä muistella.

Jotkut päivämäärät on haikean vaikeita mutta onneksi on se aika, ystävät...Ja ne kultareunukset.
 

Vuosi 2018 Tunteiden ja rohkeuden vuosi.

Vuoteen mahtuu niin kovin paljon tunteita. Erityisherkkänä ihmisenä välillä tunteet uuvuttaa ja saa valtaansa silloinkin kun olisi ehkä enemmänkin järjen vuoro toimia tunteiden sijaan.
Tunteet ovat vieneet minut vuoden aikana moneen paikkaan. Paniikkikohtauksiin jolloin suru ja pelko muuttuu fyysiseksi kivuksi. Kylmälle kylpyhuoneen lattialle kyyneleet silmissä miljooniksi palasiksi hajonneena. Meren rantaan kivelle istumaan, tuijottamaan aaltoja ja miettimään ääretöntä. Yön pimeydessä tutuille rappusille istumaan ihan hiljaa, vain ollakseen lähempänä heitä joita on kova ikävä.
Tunteet ovat vieneet minut kauniisiin paikkoihin. Kirkkoihin ja konserteihin istumaan kylmät väreet iholla ja nauttimaan musiikista. Helteisinä kesäpäivinä veneeseen, lämpimän tuulen hivellessä ihoa, katsomaan aaltojen keinuntaa ja syömään kurkkuvoileipää. Ihaniin päiviin lasten kanssa kun saa nauraa niin että vedet tulee silmistä. Tunteiden kanssa olen saanut vajota keskelle perinteitä jotka tuo turvaa lohduttavana jatkumona täältä ikuisuuteen. Tunteet ovat vieneet minut hetkiin jolloin saan painaa pään tuttuun pehmeään kainaloon, hetkiin jolloin ei mikään voisi tuntua aidommalta, kauniimmalta tai turvallisemmalta.
Tunteet ovat vienneet minut hetkiin joilla on minulle merkitystä. Niin hyviin kuin huonoihinkin. Voisin väittää että ilman tätä suurta tunteellisuuttani olisi jäänyt kovin paljosta paitsi.

Tunteet ovat vaatineet kuitenkin aika paljon rohkeutta.
Rohkeutta sanoittaa omat fiilikset, rohkeutta uskoa siihen että on ok tuntea juuri niin. Rohkeutta antaa itsensä käydä läpi kaikenlaiset tunteet, vihasta ja pettymyksestä, luottamukseen ja rakkauteen.

Tämä vuosi on ollut minulle rohkeuden vuosi. Tänä vuonna on vaatinut rohkeutta antaa itsensä heittäytyä ja tutustua itseensä. Itkeä kun itkettää, nauraa kun naurattaa ja olla häpeilemättä juuri se ihminen joka olen. Rohkeutta on vaadittu silloin kun olen sanonut mitä mieltä olen asioita ja pitänyt puoleni myös epämiellyttävissä tilanteissa. Rohkeutta on vaadittu myös silloin kun olen pitänyt kiinni oikeudestani rakastaa läheisiäni ja vaalia minulle tärkeitä hetkiä ja perinteitä. Suuresti rohkeutta vaati myös se kun sydän vieläkin hieman säröillä, epäonnistumisen pelkoa uhmaten uskalsin hypätä uuteen parisuhteeseen, uskalsin antaa toisen olla enemmän kuin ystävä, uskalsin antaa itselleni mahdollisuuden uuteen onneen.
Eniten rohkeutta on kuitenkin vaatinut ajatus siitä että saan rakastaa itseäni juuri tälläisenä. Tälläisenä tunteellisena höppänänä mistä ei ikinä voi tietää että mikä milloinkin on maailman suurimman surun tai ihanimpien ilonkyynelten aihe. Vaikka minulle sanottaisiin rumasti, tunteitani loukattaisiin tai kovasti minua satutettaiisin niin silti minun ei tarvitse muuttua kelvatakseni. Minä saan rakastaa itseäni juuri näin.

Tämä vuosi on ollut rankka mutta silti kovin rakas.
En voi sanoa valehtelematta että hetkeäkään en vaihtaisi mutta nekin hetket jotka mieluusti unohtaisin on loppuenlopuksi niitä jotka ovat työntäneet minut kohti sitä rohkeampaa ihmistä joka olen nyt.

Kiitos rakkailleni, te olette nykyään aika iso joukkio. Te tiedätte kyllä keitä te olette, te olette heitä jotka ovat "ikuisesti aina tatuoinnin lailla" olemassa ja olette minulle valoja pimeyden keskellä. Kiitos ystäville, niin vanhoille kuin niille uusillekkin joihin olen vasta tutustumassa. Kiitos tuttaville, heillekkin jotka eivät enää moikkaa mutta etenkin niille jotka haluaa edelleen jakaa tämän kauniin tunteikkaan maailman kanssani.

Ihanaa tunteikasta ja rohkeaa vuotta 2019 kaikille

Olette rakkaita

Aikuisiän raskain kokemus on toki tämä ero. Vielä on paljon tehtävää mutta jostakin syvältä kumpuaa usko siihen että selviän tästäkin. Välillä yksinäisyys ravistelee kovin käsin ja oma pää huutaa ja haukkuu. Välillä kateus saa silmät näkemään kaikilla muilla vain hyvää ja oman elämän kovin synkkänä mutta silti... on hetkiä, hetkiä joita on nykyään päivä päivältä  enemmän jolloin tiedän että selviän.

Tuntuu että ehkä minä olen kuitenkin  syntynyt onnellisten tähtien alla. Kolhia voi koettaa mutta minä nousen aina.  
Näiden tähtien alla ... joskus minä olen ehjä.
 

Usko. Vuosi on vaatinut paljon uskoa. Minun on pitänyt uskoa siihen että joskus on se kauniimpi aamu. Uskoa siihen että elämä kantaa vaikka välillä askel on raskas ja aallon pohja pimeä. Vuosi on antanut uskon ja toiveen paremmasta.

Toivo. Vuosi on antanut aihetta toivoon. Toiveen siitä että joku ottaa kiinni kun putoaa. Toiveita kauniista illoista ja aurinkoisista aamuista. Toiveen rauhasta sisälläni, siitä että ei enää tarvitsisi juosta karkuun itseään ja omia pelkojaan. Toiveen siitä että joskus uskallan katsoa peiliin ja todeta itselleni että kelpaan juuri näin. Vuoteen sisältyy toive siitä että kaikilla on joskus rauha ja hyvä olla.

Eilen oli lasten eka  yö "kolossa" eli äitin luona. Itseä jännitti ja aamu oli mennyt palakurkussa kun olin mielessäni jättänyt hyvästejä vanhalle kodille. Sille joka oli yhdessä koko perheenä  rakkaudella rempattu. Ainoan kodin jossa nuorimmaiseni on edes asunut sille joka oli ollut minunkin SE KOTI viimeiset 12 vuotta. Sille keltaiselle tönölle jota minä niin kovin rakastin ja rakastan edelleen. Onneksi lasten isä jäi siihen niin maailmassa on sentään jotain pysyvää. 

Eilen aamulla viimeisiä tavaroita pakatessani  valutin useamman kyyneleen... Katselin villiintynyttä omenapuuta, lasten leikkimökkiä ja pihaa.... Kyyneleitä ehkä ikävästä, ehkä haikeudesta ehkä niistä kaikista ihanista muistoista. Jokainen kyynel sisälsi muiston, rakkaan muiston. Pelkäsin tuota "viimeistä lähtöä" Pelkäsin että silloin muistaisin vain kaikki vaikeudet ja viiltävät sanat, pelkäsin että muistaisin vain haavoitetun mielen ja tuskan, pelkäsin että lähtiessäni ei mieleeni tule mitään hyvää mutta kävikin päin vastoin. Mieleeni tulvi juurikin ne hyvät jutut, kaikki se rakkaus ja lämpö mikä talossa asui lämmitti kovin. Rakkaus asuu siellä edelleen. Se ei ole enää minun koti mutta täynnä rakkautta silti. Siellä asuu puolet ajastaan minun lapset ja heidän isä, minulle tärkeät ihmiset, minulle tärkeässä talossa. Rakkaus ei katoa se vaan muuttaa muotoaan.   Hiljaa kyyneleet silmissä suljin oven takanani.... Rakkaita muistoja joita aion sisällä vaalia, tuossa talossa minulla oli paljon hyviä hetkiä ja niitä ei minulta kukaan voi pois viedä vaikka matka jatkuukin eteenpäin.

Eilen oli tosiaan eka yö kolossa. Itseäni pelotti ja jännitti. Omien unien lisäksi jännitti lasten suhtautuminen... "Kolo" ei ole ihan vielä kunnolla valmis. Jotain juttuja puuttuu sieltä ja toinen täältä... Telkkari on mutta esim netflixistä saa vain haaveilla. Sängyt on jokaisella mutta mattoja puuttuu sieltä täältä.  Itseäni jännitti mutta lapset.. Miun rakkaat muruset otti tilan haltuun. Kuinka kotoisaa olikaan syödä iltapalaa siinä kaikkien höpötellessä. Voileipägrillillä ei ehkä gourmee ruokaa valmisteta mutta kaikille maistui. Kukaan ei valittanut puuttuvista jutuista vaan kaikille tuntui löytyvän juuri se mitä he tarvitsivatkin. Me oltiin kotona. Minun pieni perhe juuri siinä, sillä hetkellä kaikki oli hyvin. <3 

Ja niistä kultareunuksista.... Itse olen vähän karsastanut tuota kylppäriä suoraan 70-luvulta... Asenteeni.. " Kylpyamme.. siis oikeesti onx noita vielä olemassa.... " Kuvittelin jo itseni kampeamassa itseäni tuonne suihkuun ja tuskastelevan ihoon tarrautuvan kylpyverhon kanssa. Oma asenne ei kuitenkaan ole tarttunut lapsiin. Nuorimmainen oli jo koulussa hehkuttanut että vihdoin pääsee tänään "koloon" kylpyyn. Heti harkoista kotiin palattuaan tyttö valutti itselleen kylpyveden jonne lisäsi tujauksen kylpyvaahtoa, pakkasi ne tärkeimmät pet shopit mukaan ja siellä hän lillui. "Äiti... tää kylpyamme on parasta ikinä...Vähän kuin oma kylpylä!"   Mikään ei tunnu niin hyvälle kuin nähdä oma lapsi onnellisena. <3 Illan aikana myös teinit kävi kylvyssä ja itsekkin jouduin aamulla juoksulenkin jälkeen toteamaan että ei se kylpyamme suihku nyt mikään maailman loppu ole. Hyvin nousi vielä 36 v tätin jalka ammeen reunan yli eikä se suihkuverhokaan hyökännyt kimppuun.

Kylpyhetki <3

Lueskelin kyyneeleet silmissä vanhoja päivityksiä. Ja katselin kuvia. Rakkaita muistoja. 

Viimeisen päivityksen  jälkeen on tapahtunut niin paljon. Monta vuotta on mennyt....  Paljon hyvää mutta paljon myös niitä juttuja jotka saa kyyneleet silmiin ja kirkumaan hysteerisenä.

Ei ole enää ehjää perhettä..... Kädet puristuu nyrkkiin kuin huomaamatta ja kyyneleet kihoaa silmiin... Epäonnistuin siinä mitä pidin maailman tärkeimpänä.

Yksi perhe on nyt jakautunut.  Yhdestä "täydellisestä kodista"  On tullut kaksi hyvää kotia. Vuorotellen  Isä ja lapset sitten taas äiti ja lapset.
Tuntuu oudolta. Juuri luin hurjasti muistoja, katselin kuvia....  Kuinka se nyrkin kokoinen pala jämähtikin tuohon kurkun kohdalle ja silmiin kerääntyi roskia.... Suloisen haikeaa.

Takana on rankka vuosi tai puolitoista.... ehkä jopa kaksi vuotta... kukapa sitä kärryillä pysyy. Vuodet tuntuu vaan kiihdyttävän vauhtiaan.  Useamman vuoden aikana sitä on paahtanut kuin heikkopää. Keskittynyt menemään tukka putkella. Ruuhkavuodet.... Jonnekkin sinne vuosiin jäi paljon hyvää  jotenkin silti  sitä niissä vuosissa kadotti itsensä. Ja kun ei enään löytänyt itseään niin ei sitä osannut enää etsiä sitä toistakaan.  Jonnekkin sinne me kadotimme toisemme. 

Voisin itkeä, kiljua ja huutaa.....Voisin kiukutella ja syyttää, voisin hautautua kivenkoloon ja vaipua tämän taakan alle...    Luoja tietää kuinka monta tyynyliinaa kasteltu kyynelin. Kuinka monta kertaa olenkaan niistänyt nenäni ystävän hupparin hihaan tässä viime aikoina.  Voisin romahtaa mutta sen sijaan yritän keskittyä siihen mikä on hyvää. Siihen mitä minulla vielä on. Ja siihen mikä ei ole kadonnut mihinkään.

Minulla on kaksi koiraa jotka liikuttaa minua luontoon enkä voi olla huomaamatta sen kauneutta, kaunista ja hiljaista rauhaa ja tilaa missä hengittää. Minulla on hyvä ex-mies joka on myös maailman paras isä lapsilleen. Hän  auttaa asiassa kuin asiassa olipa kyseessä lampun asennus tai Ikean reissun peräkärryn kanssa ajaminen. Minulla on kolme maailman rakkainta ja suuri sydämistä tytärtä joiden kasvamista saan seurata ja joille saan olla äiti.  Kaiken ikävän keskellä minulla on ystäviä jotka pitää kiinni ja rutistaa. Ystävä jolle soittaa vaikka keskellä yötä... juuri silloin kuin se kaikken pahin ahdistus viiltää sieltä syvimmästä kohdasta juuri yön pimeimpinä tunteina.

Kaiken tämän suuren surun ja  kaiken muutoksen keskellä minulla on kuitenkin niin paljon mistä olla kiitollinen. Kaiken keskellä minulla on usko tulevaan ja lapsenomainen luottamus siihen että asioilla on tarkoituksensa. Minulla on toivo paremmasta huomisesta ja varmuus siitä että jonain päivänä minä olen taas ehjä ja kun se tapahtuu niin voin taputtaa itseni selkään ja todeta " Sinä selvisit... selvisit ihan itse!" 

Tuntuupa hyvältä kirjoittaa taas.... ehkäpä jatkan taas tätä blogia... tai sitten en.

Päivä kerrallaan ilman paineita.

Kevät kuukausi meni töiden , harrastusten ja retkeilyn merkeissä.  Kun aurinko paistaa niin on helppo olla onnellinen. Meidän perhe <3 Välillä tekisi mieli rutistaa koko maailmaa ihan vaan siitä hyvästä että olen saanut rinnalleni näin ihanat ihmiset. 

Koska nyt ennen töihin menoa ei hurjasti ehdi teille kokemuksia avaamaan niin laitanpa muuutamia kuvia. 

Kuvia huhtikuisilta ja toukukuun alun  retkiltä ja puuhista:

Geokätkö hommia, RAKKAUS <3 !

Inkeroisten ladun Vappujuhlat Kodalla:

Vanhin puuhommissa:

Vappupäivä on hyvä päivä heittää talviturkki. 

Jalkapallo kuuluu päivään kuin päivään... meneillään veikkausliigaa KTP-VSP.

Myö voitettiin. :) 

Aamujuoksut... Näisä maisemissa juoksu kulkee.. 

Maaliskuu oli perusarkea, kouluineen, töineen ja harrastuksineen. hmmm.. näin jälkeen päin ajateltuna se meni ihan huomaamatta koko maaliskuu. Aurinko paistoi ja mieli oli hyvä. 

Likat oli ainakin kerran mummilla yökylässä ja keskimmäiselllä oli yökoulu. Vanhin luurasi kaverillaan ainakin yhden yön ja minikääpiölläkin oli ainakin kerran yökaveri täällä. ja yhden kerran käytiin miehen kanssa aikuisten riennoissa.... eix siinä oo jo erikoisuuksia kerrakseen.  Arki aamut ennen töitä oli maaliskuussa kuten aina muutenkin pyhitetty lenkkeilylle ja salille ja arki illat sitten lastenharrastuksille. Viikonloput sitten vedetään pitkää tikkua ja mahdutellaan kalenteriin kaikkien harrastukset, ihan sopuisasti ne on onneksi sinne mahtuneet.  

Maaliskuussa futiksessa ei tainut harkkojen lisäksi olla kuin yksi pelireissu ja sekin tuohon "lähikaupunkiin" eli Haminaan. Nyt taas kun kevät tästä etenee niin pelien määrä lisääntyy... huomenna olisi Helsingin reissu ja katselin että toukokuussa on pelejä niin että sormet ei riitä laskemaan... tietää taas mitä tekee ja mikäs siinä hauskaahan se on.

Jos maaliskuu muuten meni huomaamatta ohi niin viimeinen viikko oli kyllä ihan perseestä!!!!! Ja itse asiassa jatkuu vieläkin. 

Ja nyt kun alan marista tiedän että en sitä missään nimessä saisi tehdä koska me ei ihan oikeastaan olla ikinä kipeenä ja nyt vaan oli meidän vuoro MUTTA.....ihan mielellään oltais luovutettu meidän vuoro käyttämättä eteenpäin...  :P

eli meidän omapikku sairaskupla alkoi reilu viikko sitten kun mies sairastui flunssaan. Me tietty ajateltiin että nooooh pikku nuhaa kyllä se siitä.. ja ei me muut sairastuta...mutta eihän se niin sitten mennyt....

Pari eka päivää mies sai sairastaa yksin, sen jälkeen seuraan liittyi minikääpiö ja ihan puskista tipahdin itsekkin. En muista milloin olisin ensinnäkään ollut viimeksi kipeä mutta tapa miten sairastuin oli myös outo. Lauantaina kävin salilla ja jaksoin tosi hyvin, salin jälkeen vedin likoille futiksessa kuntopiiriin ja hypin ja loikin kuin pieni eläin ja olo oli ihan hyvä. Tultiin kotiin treeneistä ja kaksi tuntia sohvalla ja minä tärisin aivan horkassa ja kuin salaman iskusta olin kipeä kuin hitto. Joka ikinen lihas ja nivel tuntui siltä kuin joku yrittäisi jäätelökauhalla repiä lihasta irti luusta. Pään sisällä tuntui olevan kaivosmieslauma joka hakkasi pikku hakuilla aivoja palasiksi samalla kuin jostakin yhtäkkiä tullut alaskan ilmasto hyydytti lopunkin järjellisen ajatuksen....  Alku viikon myös isot likat jäi koulusta kotiin koska heillä oli hieman heikko olo.

Siinä se meidän monta päivää sitten menikin. erilaisissa asennoissa peiton alla koomassa, välillä sohvalla, candy crushia ja ostos tv:tä...jossain välissä viilipurkki tai makaroonia.... kyllä ne lapset niinkin hengissä pysyy, muuhun ei kenelläkään riittänyt energia.  Jossakin vaiheessa minikääpiö joka oli kuumeesta huolimatta ollut suht reipas tipahti täysin ja kun mittasin kuumeen niin lukemat huikenteli yli neljässäkymmenessä ja pieni ihminen sai sanottua että korvakin on kipeä. No ei kun lääkäriin ja saldona inhat tulehdukset molemmissa korvissa. Lääkekuuri päälle ja lisää lepoa.

Tässä on nyt reilu viikko mennyt ja tilanne on se että mies joka aloitti sairastamisen on jo kyennyt töihin. Vanhin on ok ja minikääpiökin on oma pirteä itsensä pienellä röhälisällä. Oma olo on huomattavasti parempi. Pystyssä pystyy jo olemaan ja ruuanlaittossakin onnistuu jo muut kuin viili ja nuudelit mutta ei tässä vielä liikuntaa harrasteta.... Rappuset aiheuttaa maitohapot jalkoihin samantien ja välillä istuessa tulee hurjia hikoilukohtauksia. Mutta selkeesti parempaan menossa. Ainut joka ei ole mitenkään kunnossa on keskimmäinen.  Tyttö oli eilen jo koulussa mutta kotiin tullessaan oli hiljainen ja kun mittasin kuumeen oli lukemat lähellä 39:sia ja tyttö oli kuuma kuin kekäle. Päänsärky oli kova ja tytön olo silminnähden huono. Ei muuta kuin lääkettä naamaan ja unten maille. Tytöltä jää nyt "tärkeä futisturnaus" väliin mutta tärkeämpää parantua nyt kunnolla.. pelaamaan ehtii kyllä myöhemminkin mutta ymmärrän tietty että tyttöä harmittaa. Nyt siis toivomme peukut ja varpaat pystyssä että tyttö tuosta paranee ja loputkin meistä saadaan itsemme taas "huippu" vireeseen jotta pääsee jatkamaan noita treenijuttuja..... on muuten tosi hallaa mielenterveydelle kun ei pääse juoksemaan tai salille.... järki sanoo että nyt pitää huilia itsensä terveeksi kunnolla jotta jaksaa taas ja ei tulisi jälkitauteja  mutta kovasti mieli jo halajaisi juoksemaan, hikoilemaan ja rääkkäämään lihaksia...kun sitä osaisi sitten aloittaa taas varovasti...  (mut enhän mie osa kuitenkaan...) 

Joops, mutta nyt hyvää pääsiäistä teille kaikille ihanuuksille, mie vielä hetkeksi oikasen tuohon sohvalle köhimään ja sitten yritän saada jotain aikaiseksi... PYSYKÄÄ TERVEINÄ!!!

Kuvat kertokoon...

Matkalla: 

Huppujengi syömässä... juttujen taso kertoi väsytilasta Krooninen unipula. :) 

Siskon kainaloon on kiva uuvahtaa

Aamupalaa Tornion ABC:llä

"vanhinkin nuortui leikkimään. 

Ja muut leikki samalla innolla

Perillä:

Sanoisin että reissu hipoi täydellisen perheloman ylärimaa ja varmasti loikkasi aika hienosti ylikin. Ihana reissu, ihana perhe. <3 

Nyt vaan lomasta toipumista tämä vkonloppu. Huomenna alkaa arki taas. 

Ihania kevät päiviä kaikille...se on meinaan kevät nyt.. lenkit voi juosta tavislenkkareilla, pyörätiet on sulat ja asfaltti näkyy..... kevän merkkejä! :)