Välillä sitä miettii että osaako sitä olla oikeanlainen roolimalli, tarpeeksi rakastava mutta kuitenkin jämäkkä vanhempi. osaako sanoa ne oikeat sanat silloin kun niitä tarvitaan, pystyykö tekemään lapsille sellaisen lapsuuden että he aikuisena pystyvät sanoa että heillä oli hyvä lapsuus. 

Eilinen iltapäivä taas sai minut miettimään että miten tästä selviän ja onko minusta kuitenkaan äidiksi.

Isot tytöt olivat todella reippaita aamupäivän ja tietenkin väsy iskee jossakin vaiheessa. NO syytä en muista mutta jossakin vaiheessa keskimmäinen kävi huutamaan, itki ja karjui polki jalkaa ja hoki "äiti on tyhmä, kaikki on tyhmää". Olen huomannut että yleensä tytön saa helpoiten hiljaiseksi kun ei ole huomaavinaan hänen raivokohtauksiaan... no näin tein eilenkin, oli noteeraamaatta tytön raivoamista. Hetken kuluttua tyttö tuli taas sanomaan etttä "äiti on tyhmä, ihan tyhmä"  siihen minä sanoin että "ikävää jos sinusta tuntuu siltä, sinä olet minulle kuitenkin hyvin rakas ja sinä olet ihana". Tämän sanomani jälkeen meidän tunteellinen tyttösemme oikein REPESI, Halusi tulla syliin ja jotenkin hänestä näki että hän vaan on IHAN RIKKI. Tyttö jatkoi huutoaa siinä sylissä varmaan puoli tuntia, ei auttanut lohduttelu eikä höpsöttely. Välillä meinasi jo rauhoittua mutta sitten joku meni pieleen  ja itku jatkui.  Puolen tunnin huudon jälkeen syötiin ruoka ja pikku hiljaa tyttö rauhoittui. Ruuan jälkeen mentin kauppaan ja viemään vanhinta tyttöä uimakouluun ja puuhasteltiin ihan normaalisti, keskimmäinen oli ihan normaali. MInä oli jo itsekseni miettinyt että OK, tämä oli nyt tässä ja oikeastaa unohtanut jo koko jutun. Vähän tietty itselleni jäi semmoinen mieli että miten olisi voinut tehdä toisin ja miten olisi saanut raivon loppumaan nopeammin mutta pääasiassa ajattelin  että tyttö on jo unohtanut raivoamisen ja kaikki on ok. Nyt tänä aamuna kun tyttö heräsi niin kävi ilmi että hän oli kuitenkin mietiskellyt asioita yö tai ilan aikana, ensimmäisenä se kysyi minulta että:" Äiti, oletko sinä aina halunut meidät tytöiksisi?" siihen vastasin että kyllä, minä olen aina toivonut juuri kolmea tuollaista tyttöä. Siihen tyttö vastasi että "äiti, minä olin aina toivonut sinua äidikseni." MItä tuohon nyt sitten voi sanoa, tippahan siinä linssii tuli.  Voi kuinka minä rakastanakaan tuota pikkuista sisupussiamme, täytyisi vaan muistaa hänellekkin se kertoa useammin.

Vanhin tytöistämme taas.... reipas ja avulias ja kiltti. Pikkuinen sovittelija. Silloin kun hän näkee että kohta äiti ja sisko on törmäys kurssilla niin yleensä se on juuri  hän kuka houkuttelee keskimmäisen  ajatukset muualle ja törmäykseltä saatetaan välttyä. "Olehan nyt reipas, sinä olet iso tyttö , kyllä sinä selviät"... pikkuisen liian usein tulee kai käytettyä noita sanoja. Eihän tuo pieni tyttöni ole kuitenkaan vasta kuin 5 v (kohta 6v) eli ihan lapsi vielä. MIkä minä olen hänelle sanomaan että ole nyt iso tyttö kun eihän hän sitä ole, mikä minä olen hänelle sanomaan että reipastuppas nyt kun selvästikkin jokin pelottaa tai ahdistaa tai väsyttää tai ei vain huvita olla reipas.  Vaikka hän on siskoporukassa aika usein "se reipas" niin yksin ollessaan hän on kuitenkin aika arka ja ujo, uudet tilanteet saavat hänet helposti hämilleen. Liikaa tulee vain kai luotettua siihen että KYLLÄ HÄN PÄRJÄÄ hän on reipas ja iso.  VOi kuinka monta kertaa olenkaan hänelle sanonut että menet vaan reippaasti ja  alat jutella, sillä tavalla saa uusia ystäviä. Onhan hän aina mennyt ja usein ystäviä saanutkin mutta olen myös nähnyt kuinka hän tulee itkien takaisin kun "uudet kaveri" ei leikkinytkään hänen kanssaan. Ja voi kuinka usein olenkaan nähnyt hänen pettyneen kun hän yrittää antaa omistaan mutta muut ei annakkaan omistaan.   Kuinka opettaisin hänelle että aina ei tarvitsekkaan olla ISO TYTTÖ, aina hänen ei tarvitse olla se joka antaa kuun taivaalta toisille ja jää itse ilman, aina hänen ei tarvitse kääntää toistakin poskea jos joku lyö. Kuinka kertoisin hänelle että hän on minun oma rakas tyttöni myös ihan yksinään ja yksilönä ei vain siskona sisarusparvessa. Minun rakas esikoiseni. Voi kuinka muistankaan kuinka hänestä oli tullut yhdessä yössä iso tyttö kun keskimmäisemme syntyi, iso tyttö joka on kuitenkin  niin pieni.  Rakas tuleva eskarilainen!

Vaaveli, ehkä rennoimmin kasvatetuin lapsemme. Porukan "häntä". MIssä on siskot siellä hänkin haluaisi olla. Vielä hänelle on helppo olla rakastava ja jämäkkä samaan aikaan. Omaatahtoa kyllä jo löytyy mutta silti suuremmaksi osin hän on kuitenkin  vielä äidin syliin käpertyjä. MIten minä hänelle opetan elämää? MIten minä vahvistan häntä kohtaamaan pettymyksiä? MIten hän tulee toimeen kun siskot lähtevät eskari ja koulu teilleen? Miten minä toimin kun hän alkaa uhmaamaan ja tekemään kolttosia? MIten minä kerron hänelle että rakastan häntä ihan yhtä paljon kuin siskojakin? MIten minä kerron hänelle että hän oli juuri se mitä vielä elämältä kaipasin ennen kuin hän syntyi? Miten kerron hänelle kuinka kauan häntä kaipasin, ja miten kerron hänelle että juuri hänen hymy on se joka valaisee aamut ja juuri hän on se joka hymyllään ja olemassa olollaan pitää perheemme vahvana ja kokonaisena? MIten kerron hänelle että sillä hetkellä kun hän syntyi kuulin kuinka enkeli kilisti kellojaan kuin kertoakseen että juuri häntä minä rakastan! 

Ennen kuin tulin äidiksi en ikinä ollut ajatellut kuinka paljon voi toista ihmistä rakastaa. Kuinka paljon huolta voi toisesta ihmisestä kantaa. Kuinka paljon voi sattua kun näkee että toiseen sattuu. Ennen kuin tulin äidiksi en ikinä tuntenut ikävää jo ennen eroa, en ikinä ajatellut että oikeudenmukaisuus on vaikeaa. Ennen kuin tulin äidiksi en koskaan ollut tullut hulluksi raivosta ja rakkaudesta samaan aikaan, en koskaan tuntenut itseäni näin avuttomaksi ja neuvottomaksi. Ennnen kuin tulin äidiksi en koskaan ollut näin onnnellinen! 

Ja vielä vastaus Tuulin (keskimmäisemme) kysymykseen: "Kyllä rakas lapseni, olen aina halunut juuri teidänlaisia tyttöjä, juuri teidänlaiset kolme pikkuista tappelupukaria, juuri teidät kolme kullannuppua,juuri te kolme olette tehneet elämästäni kokonaisen, juuri te kolme olette minun syyni elää!"