Ulkona on helpompaa. Lapset ovat olleet lähes koko aamupäivän ja päivän ulkona, välillä kävivät syömässä. Ihan selvästi heillä on ulkona helpompaa.. on kavereita ja ei tarvitse ajatella. Aamulla minäkin oli vaavelin kanssa tuossa pihalla ja vain kerran keskimmäinen purskahti itkuun ja keskimmäisen itkiessä vanhin käveli pois paikalta, muuten ulkoa olo on sujunut mallikkaasti, tuosta lienee suurin kiitos naapuruston tytöille jotka saavat ajatukset pysymään pyöräilyssä ja mutakakuissa.

 

MInä olen purkanut turhautumistani, surua ja muita määrittelemättömiä tunteita yläkerran komeron purkuhommien kimpussa.  Teki aika hyvää hakata lautoja irti hyllyköstä ja paukuttaa lautoja irti seinistä niin että talo tärisi. Kädet on verillä tikuista ja  muutama kipeä kohta  kertoo vasaran iskuista mutta  jotenkin tuollainen ulkoa tuleva kipu on helpompi käsitellä kuin tämä sisäinen kipu  joka iskee heti päälle kun hetkeksi jään paikoilleni.

 

Puhelimessa näytti olevan puheluita tulleina mutta älkää soittako minulle, älkää lohduttako...  itkuksi se menee kuitenkin  ja olo on niin tyhjä ettei enään oikein edes jaksa itkeä. Sisällä on vain mustaa... edes ulkona paistava aurinko ei näytä kauniilta.... näkyy vain harmaata...

 

Iltapäivällä pakotan itseni lähtemään zumbaan . Pakotan on nimenomaan se oikea sana. Tällä hetkellä jumppaan lähteminen tuntuu todella väärältä.. ihan kuin tuhlaisin viimeisiä hetkiä johonkin toissijaiseen..... mutta minun on pakko  mennä... minun on pakko päästä liikkeelle muuten jos jään tähän istumaan niin musta aalto kaappaa sisäänsä ja siitä ei pääse pois, salakavalasti kuin hiljainen huokaus... tai ainakin siltä minusta tuntuu. 

 Kyllähän minä aina tiesin että tästä tulee vaikeaa mutta ikinä... en ikinä voinut kuvitella että tämä on näin vaikea juttu, ikinä en osannut kuvitella että tässä tilanteessa hajoan näin pahasti... ikinä en voinut ajatella että tämä sattuu näin saatanasti!!!