Lasten suru... tätä minä pelkäsinkin... käsin kosketeltavaa tuskaa... Omaa suruani en ole pystynyt enkä edes ole halunut ajatella, nyt olen vain lapsia varten.... Nyt olen vain sitä varten että pidän tiukasti sylissä ja keinutan kun toinen huutaa.. nyt yritän vain lohduttaa.... 

Kun kerroimme tytöille että Emma on taivaassa, keskimmäinen alkoi huutaa raastavaa itkua. Vanhinkin itki ja niin hurjalta kuin se kuulostaakin niin pidän sitä hyvänä asiana... ei ainakaan  patoa sisäänsä ihan kaikkea tuskaa.  Huuto jatkui katkeamattomana varmaan puoli tuntia... tuon puolen tunnin jälkeen tytöt halusivat katsella kuvia Emmasta... valokuva kansioista etsittiin kuvia pentu ajasta ja viime päivistä. Joka kuva piti tarkkaan miettiä ja ihastella... jokainen kuva laitettiin varovasti hyllyn päälle josta ne voi ottaa heti kun tulee niiden tarve.   Tilanne oikeastaan rauhoittui hetkiseksi ja tytöt jopa leikki keskenään... mutta kun vaaveli heräsi niin sitten se alkoi uudelleen...

Vanhin sanoi vaavelille että "Emma on kuollut eikä tule ikinä takaisin...." Keskimmäinen alkoi itkeä ja hokea että " Äiti... Emma ei tule enään takaisin... ei ikinä... ei ikinä... se ei tule enään ikinä..."   Eihän siinä mitään muuta voi tehdä kuin keinuttaa lapsia sylissä ja yrittää ottaa heiltä edes osan tuskasta pois... "Eihän Emma takaisin tule mutta se on meidän muistoissamme, eikö niin...?"

Seuraava kriisi tuli keskimmäiselle kun hän tajusi että hänellä ei ole YHTÄÄN kuvaa Emmasta puhelimessaan... "äiti... en saa enään ikinä kuvaa Emmasta... ÄIti miksi Emma meni taivaaseen ennen kuin sain siitä kuvan... äitii...."

Välillä taas rauhoituttiin... Tytöt halusivat puhua Emmasta ja me puhuttiin, puhuttiin ja puhuttiin... kYyneleet silmissä Keskimmäinen mietti että jahtaako Emma siellä taivaassa Fasaaneja ja onko sillä hyviä kavereita. Välillä taas itkettiin ja sitten taas mietittiin että miksi se Jumala halusi juuri Emman taivaaseen seurakseen... miksi juuri meidän Emma... miksei joku muu...?  hetken kuluttua taas itkua... "Äiti, minä haluan että Emma tulee takaisin... pyydetään se takaisin, minun on ikävä.... MIksi Emma ei ikinä enään tule takaisin.....?" "Sitten kun viedään kukkia Emman haudalle niin ei se tule sittenkään takaisin... Emma ei tule takaisin..."     Hysteeristä itkua... huutoa ja karjumista.  Tässä vaiheessa vanhin livahti yläkertaan... kun menin sinne katsomaan nin siellä se makasi omassa sängyssään ja puristi tiukasti Emman kuvaa rintaansa vasten... 

Kun tilanne taas hieman rauhoittui niin houkuttelin tytöt pyörälenkille (lähinnä itseni takia... en pysty olla paikallaan). Pyöräily ja koko ulkoilu meni hyvin. Kaikki mitä tytöt Emmasta puhuivat he puhuivat hymy suin... kovasti muisteltiin kuinka Emma oli kova kuorsaamaan...

Sisälle tultuamme tilanne lähti taas käsistä... keskimmäinen istuu ja heijaa itseään olohuoneen lattialla ja huutaa.... "Äitii... Auta auta... Emma ei tule takaisin....!" Vanhin liukenee paikalta...  Keskimmäinen sai isältään viestin missä on Emman kuva... hetkiseksi hän rauhoittuu... "MInä sain Emman kuvan... nyt minä muistan Emman aina..." mutta kohta suru alkaa taas... Tyttö istuu tällä kertaa keittiön lattialla ja puristaa puhelinta kädessään ja välillä suukottelee  kuvaa...   Vanhin pysyttelee poissa keskimmäisen tunne kuohujen alta....

Nyt tytöt ovat taas , ainakin hetkiseksi, rauhoittuneet. Laitoin heille lastenleffan pyörimään... jospa se veisi ajatukset edes hetkeksi pois ikävästä... Omaa ikävää en pysty nyt tosiaan edes ajattelemaan... "luppo hetket" jotka minulta jää lasten rauhoittelun lomassa olen täyttänyt pyykinpesulla, imuroimisella, ruuanlaitolla yms... ihan mitä muuta vain kuin ajattelemista...