Tiedän että joskus vielä tulee yö jolloin minä nukun... tiedän että joskus vielä tulee aika jolloin minuun ei koske.. tiedän että joskus aamut eivät minua enään pelota... vielä ei ole se aika...

Eilen illalla kun lapset kävi nukkumaan istuin pitkään hiljaisessa olohuoneessa... telkkaria en saanut päälle, en pystynyt nousta sohvalta... minä vaan istuin. Hetkisen ajan kyyneleet valuivat poskillani mutta sitten ei mitään... en tuntenut mitään...  Aina välillä olin kuulevinani Emman kuorsausta... mutta sitten iski taas se tyhjyys... ai niin eihän se voikkaan olla Emma...

Kun kävin nukkumaan tiesin jo mitä  yöstä tulee.. siitä tulee kamala... tällä kertaa kuitenkin nukahdin hetkiseksi... nukahdin nähdäkseni levottomia unia... kolmen maissa olin lähinnä kiitollinen siitä kun vaaveli halusi pissille... pääsin pois sängystä... kolmen jälkeen uni ei sitten enään tullutkaan...

Korvissa soi lasten kysymykset... "Äiti, pelottiko Emmaa kun se meni taivaaseen?" , "Äiti, kuka nyt leikkii Hanin kanssa?",  "äiti tarviko meidän kertoa kenellekkään että Emma on kuollut?" ,  "Äiti, pelkääkö Hani nyt jäädä yksin kotiin...", "Äiti, odottaako Emma Hania taivaassa?", "Äiti, eihän Hani vielä vaan lähde?", "Äiti, Emma kun oli Hanin sisko niin onko Hanilla pahamieli?, "Äiti, ei ole kivaa jos Hanilla on pahamieli..." ,  "Äiti, kuoleeko  kaikki?"    "Äiti, Onko Emmalla ikävä meitä?" , "Äiti, minun on ikävä Emmaa........ äiti, milloin meillä ei enään ole ikävä?".        

Milloin meillä ei enään ole ikävä... sen minäkin haluaisin tietää...

Tiedän että ratkaisumme oli oikea... tiedän sen vallan hyvin, ihan turha kenenkään on  sitä tulla kertomaan. Tiedän että Emman lähtö oli niin kaunis ja rauhallinen kuin voisi ikinä läheiselleen toivoa... tiedän  että pidin Emmaa sylissä viimeiseen asti... viimeiseen hengen vetoon asti.... Tiedän että en voinut tehdä muuta...Tiedän että se oli parasta...tiedän sen mutta se ei vaan helpota yhtään.... 

Tänään aamu yöstä  kun tulin rappuset alas... Tiesin näyn mikä minua odottaa... ei tule rappusissa vastaan enään kuin Hani koira, Ei heiluta Emma enään häntäänsä...  Se vaan sattui... Hani meni ulos, hani vaan meni ulos, hän ei varastanut saapasta...  Hani meni ulos eikä viihtynyt siellä... Hani tuli sisään ja käpertyi sohvalle kippuraan... onkohan silläkin ikävä...

Tänään päätän jatkaa.... pieni askelin mutta kuitenkin. Tänään laitan puhelimeen äänet takaisin... en vielä sano että pystyn kenellekkään vastata tai soittaa mutta aloitan niistä äänistä...   Tänään vien lapset uimahalliin... en tiedä pystynkö siellä vielä nauramaan mutta aloitetaan sinne menemisestä... Tänään aion syödä... en vielä tiedä paljonko ja tuskimpa sitä ruuasta vielä pahemmin nauttii mutta tänään aion yrittää...     Tänään aion  yrittäää... yrittää olla...