Aloitamme iloisilla asioilla:  Tänään oli iltapäivällä hieman inhimillisempi ilma ja siitä innostuneena läksimme kodalle. Makkaraa ei uskallettu paistaa ettei vahingossa polteta koko metsää mutta eväät oli mukana. Tytöt tykkäsivät ja etenkin vaaveli oli AIVAN innoissaan mustikoista joita oli paikoitellen todella paljon.  En muistakkaan milloin ollaan viimeksi kodalla käyty... taisi olla sillai että Emmakin on ollut vielä mukana (kummalliset asiat sitä muistuttaakin välillä ikävästä) ...   Koirat oli mielissään kun pääsivät vapaana juoksentelemaan, Tessa oli retken jälkeen niin poikki että kotiin päästyämme hyytyi keittiön lattialle eikä noussut siitä kahteen tuntiin ja silloinkin  vain kävi pissillä ja vaihtoi asentoa ja kuukahti takaisin unille... väsynyt pentunen!  Retki oli ihana, ja mikä parasta koko retken aikana kaikilla oli koko ajan hauskaa !

Ja sitten niihin muihin...

Vaikka retkeily sujui hyvin niin jotenkin tänään on ollut vaikea päivä.... Ajatukset on ollut jo jossakin kaukana ja työasiat (siis tulevat) ovat mietityttäneet liiaksikin. Tuntuu hurjalta ajatella että parin kuukauden päästä töihin lähtö on jo ihan lähellä. Tähän asti olen jotenkin siirtänyt asian pois mielestäni mutta jostakin syystä tänään se iski kuin puun takaa, Olen lähdössä töihin... olen lähdössä töihin... olen lähdössä töihin !!!!  Sydän hakkaa ja pelottaa, osaakohan siellä enään tehdä mitään, muistaakohan kukaan asiakkaista tai yhteistyö kumppaneista minua, miten onnistuu lasten ja työn yhteen sovittaminen, kuka lohduttaa pieniäni jos he tarvitsee syliä silloin kuin olen poissa? Kuka täyttää äidin sylin silloin kun äiti kaipaa rutistusta?......

Kun ajatukset on liian kaukana ei jotenkin pinnaa riitä yhtään millekkään nirinälle eikä narinalle... Ja sitten kun pinna palaa pienemimmästäkin niin sitten tulee podettua huonoa omaatuntoa siitä... Kyllä nyt vielä pitäisi jaksaaa olla KUNNON äiti kun sitten kun menen töihin en enään ehdi... kyllä nyt pitäisi jaksaa kuunnella joka oikkua koska sitten myöhemmin en enään jouda, kyllä nyt pitäisi olla aikuinen koska en tiedä kuka silloin on aikuinen lapsilleni....  

Tiedän että ihmiset käy töissä, tiedän että lapset sopeutuu, tiedän että ehdin olla myös kotona (etenkin kun alan tekemään 30 tuntia/viikko) , tiedän että töissä tulee olemaan varmasti ihan kivaa, rankkoja päiviä tulee mutta myös niitä jolloin nauramme vatsalihakset kipeinä työkaverin kanssa... Mutta miksi minusta tuntuu siltä että hylkään lapset ja jätän perheen hunningolle... olen kai tottunut pitämään narut niin tiukasti hyppysissni että pienikin höllentäminen alkaa ahdistaa. Ja kun alkaa ahdistaa tulee huono olo. Kun tulee huono olo kiristyy pinna, kun pinna kiristyy tulee huudettua ja kun tulee huudettua tulee taas paha olo ja huono omatunto... kauhea noidan kehä josta en tänään tunnu löytävän tietä ulos lainkaan....

 Olen huutanut tänään lapsille (ja miehelle)  ennemmän kuin viikkoihin yhteensä ja luoja tietää että toivon että lapset eivät saaneet tästä päivästä ikuisia traumoja.. huomenna pyydän anteeksi, ihan varmasti niin teen mutta  nyt tekisi mieli vetää peitto korviin ja itkeä... Kukaan ei varmaankaan ymmärrä minua, en minäkään varmaan ymmärtäisi jos joku tulisi minulle sanomaan että ahdistaa niin paljon että tekisi mieli oksentaa... sydän hakkaa taas enkä vaan pysty rauhoittumaan...  

"Kuka lohduttaisi Nyytiä kun Nyyti ei itsekkään oikeastaan tiedä että mikä on vialla!!"