Ja aamulla sitten tuli itku... keskimmäiseltä meinaan.  Tyttö oli jo aamupala pöydässä tosi vaisu ja lähti pesemään aika nopeasti hampaitaan yläkertaan. Kun minä tulin sinne niin ihmettelin että minne se tyttö on kadonnut. Löysin tytön vaavelin huoneen nurkasta itkemästä... "mä en haluu mennä sinne eskariin... en haluu..." itki tyttö.   "Miksikäs et, eikös siellä ollut eilenkin ihan kivaa?" ihmettelin minä... Vastaukseen meni hieman aikaa mutta tuli se sieltä sitten kuitenkin... "se syöminen on niin kamalaa, en halua mennä sinne syömään jos en vaikka taaskaan pysty syömään ja jos vaikka tädit pakottaa... en halua mennä..."    Aikamme me siinä sitten juteltiin. Tyttö jännittää siis todella kovasti sitä että mitäs jos onkin taas sellaista ruokaa joka hänelle ei maistu ja jostakin syystä hän pelkää että joku pakottaa hänet syömään, pakottamiseen siis riittää että joku aikuinen sanoo että nyt on syötävä.

Rauhoittelin tyttöä ja juteltiin välillä niistä jutuista mitkä eskarissa on kivoja ja sitten mietittiin että se ruokailu on noista aika pieni osa. Lisäksi kertoilin hänelle että loppuen lopuksi se itse syöminen on TODELLA Pieni osa ruokailuakin... ruokailussa tärkeää on myös istuminen muiden kanssa ja hillitty keskustelu ne ovat suuri osa ruokailua ja aivan yhtä tärkeitä kuin itse syöminenkin.  Vaikka ruokaillessa on tarkoitus syödä niin kerroin tytölle että se että vaikka hän vain istuisi porukassa on jo aivan hieno suoritus. Tyttö alkoi rentoutua ja kysyi sitten että voisinko sanoa eskariopeille että häntä pelottaa että ne pakottaa hänet syömään. Lupasin tytölle että juttelen asiasta ja samalla teimme tytön kanssa sopimuksen... NIin kauan kun tyttö edes maistaa ruokaa ja on mukana ruokailuhetkesssä  niin kauan minä pidän hänen puolia siitä että KUKAAN EI HÄNTÄ PAKOTA SYÖMÄÄN!!!!!" Tyttö tuntui olevan huojentunut sopimuksestamme ja sanoi että tänään hän maistaa reippaasti ja sanoo sitten vaikka että ruoka ei ole hänen makuunsa jos siltä tuntuu. Tyttö tarkisti vielä moneen otteeseen että "Muistathan äiti sanoa niille tädeille että ne ei saa pakottaa minua..."

Aamulla kun vein tytön eskariin kerroin opelle aamuisesta välikohtauksestamme ja hän oli hyvin ymmärtäväinen. Hän mietti sitä eilistä ja sanoi että ei tyttöä oltu eilenkään mitenkään yritetty pakottaa ja uskonkin häntä siinä, jostakin syystä tyttömme oli vaan luullut että nyt on syötävä kaikki ja kun ei pystynyt niin oli ehkä enemmänkin ollut itseensä pettynyt ja harmissaan.  Tädit olivat hyvin kiitollisia siitä että asia tuli ilmi ja nyt he osaavat vielä enemmän ottaa huomioon ruokailu hetken kiireettömyyden ja sen että tosiaan jos alkaa näyttää siltä että itku tulee niin tytölle voi vallan hyvin sanoa että ei tarvitse syödä.

Tänään sitten minä tietty itse jännäsin sitä ruokailua täällä kotona yksikseni... Ja kun hain tytön niin eräs eskaritädeistä sanoi että tyttö oli jäänyt jonon häntäpäähän ja ollut aluksi aika varuillaan mutta kun oli ottanut ruokaa lautaselle ja oli alkanut syömään niin tyttö oli rentoutunut ja hakenut vielä lisääkin . Santsi annoksesta oli hieman jäänyt vielä lautaselle mutta siitä ei oltu tehty mitään numeroa. Tänään kun tyttö tuli eskarista kotiin niin hän itsekkin kertoi kuinka hän oli syönyt "kaupan" kalasoppaa. 

Tässä eskarilainen eskariin lähdössä, itkut on tässä vaiheessa jo itketty:

Koululaisemme taas on niin reipas että voisi kuvitellä hänen käyneen koulua pidemmänkin aikaa kuin kolme päivää. Aamulla on aika vaikea herätä seitsemän maissa ja aamupala on aika niukka mutta muuten tyttö on innoissaan, iloinen ja reipas. Itse olen nyt parina aamuna oppinut nauttimaan siitä kun vanhin on ainoa hereillä oleva lapsemme. Vanhinkin  juttelee ehkä asioistaan hieman enemmän kun on aikaa kuunnella ja keskittyä vain hänen juttuihin.  Tänään mies vielä saattoi tytön koulun porteille mutta huomenna tyttö saa mennä yksin. Tänään koulusta kotiin tyttö tulikin jo yksin. Koulun päätyttyä hän pirautti että lähtee tulemaan kotiin päin ja kymmenen minuutin kuluttua ovesta kurkisti naurava naama, kivaa oli taas ollut. Uusia kirjojakin oli saatu ja läksyä tullut (taas) ja niistä läksyistä oltiin taas todella onnellisia!  Nyt sitten huomenna tyttö saa (luultavasti) lukujärjestyksen tulevia viikkoja ajatellen... aluksi itse olin kahdeksan aamuja vastaan mutta nyt toisaalta nämä aamu keskustelut on auttanut kestämään niiitäkin herätyksiä 

Tässä iloinen koululainen

Vaaveli on räkänokka... Kauhian nuhan on jostakin saanut.. Ihan pirteä ja suht hyväntuulinen (siis niin hyväntuulinen kuin kaksi vuotias nyt ikinä on) mutta nenästä valuu paksu räkä. Täytyy nyt toivoa että se ei mene korviin. Yritin tänään saada aikaa sairaanhoitajalle että olisi kurkannut korviin mutta eihän täällä hoitoon pääse... mutta toisaalta tuskimpa tuo vielä siellä korvissa onkaan, ainakin syö hyvin ja nukkuu ihan hyvin. Aamulla kun tytöt olivat touhuissaan minä menin vaavelin kanssa pitkästä aikaa leikkikentälle. Olikin mukavaa saada jutella muiden kanssa ja vaavelillekkin tekee hyvää saada ikäistään seuraa ainaisten siskojensa leikkimisen lisäksi.