Eilen oli hyvä päivä... töissä oli hieman hankalaa mutta selvisin sieltä silti. Iltapäivällä käytiin uimassa, tytöt uivat taas kuin kalat ja meillä oli hauskaa...

Mutta vaikka oli hyvä päivä niin silti en tiedä miksi olo on kummallinen. Tänään on vapaapäivä ja tiedän että tänään voin nauttia taas kotiäiti päivästäni mutta jostakin syystä mietin vain huomista työpäivääni. Pöydälle jäi taas niin paljon, niin paljon tehtävää.... TÖissä huomaan olevani puoliksi kotona, ajatukset kääntyy väkisin siihen että pääsikö vanhin lähtemään yksin kouluun, pelkäsiköhän, ehtikö hän? (lähti eilen siis tyhjästä kodista ihan yksin kouluun kymmeneksi), Kotona taas ajatukset kääntyy töihin,... unohdinkohan jotain siitä varauksesta, ymmäsiköhän asiakas varmasti,  teinköhän jonkun mokan... en tunne kuuluvani mihinkään....

Kaipa tämä vaatii aikaa, ehkä sitä joskus osaa "nauttia" työstään ilman tunnon tuskia ja kaipa joskus sitä osaa olla kotona miettimättä töitään mutta tällä hetkellä tämä tuntuu hankalalta. Lasten hereillä ollessa saan kyllä tsempattua itseni, silloin höpsetellään ja hullutellaan mutta annas olla kun kello tulee kahdeksan ja talo hiljenee... silloin iskee ahdistus ja uutena huomaan potevani huonoa omaatuntoa vapaa päivästäni työkaveria kohtaan... tiedän että se on ihan hölmöä koska enhän saa siitä päivästä palkkaakaan mutta silti päässä pyörii että mitenhän se toinen siellä sitten yksin pärjää, joutuukohan hän selviä minun sotkujani, tieto siitä että meillä on nykyään aina kiire töissä saa minut ahdistumaan entisestään... siellä ne puhelimet vaaan soi ja minä en vastaa kun olen vapaalla...  hullua... tiedän mutta en voi ajatuksilleni mitään. Yritän kai liikaa joka saralla...

Mutta jospa nyt sitten hieman perheen kuulumisiin...ja unohdetaan minun höpinät hetkiseksi.

Eilen aamulla siis mummo vein keskimmäisen eskariin ja lähti vaavelin kanssa kerhoon. Vanhin meni vasta kymmeneksi joten hän joutui jäämään yksin hetkiseksi ja lähtemään yksin kouluun. Sydänmeinasi pysähtyä kun itse lähdin varttia vaille yhdeksän ja vanhin siinä meinasi vierittää kyyneleitä... "Äiti , ehdinkö varmasti, osaanko varmasti, kuka soittaa, mitäs jos...." Itse tekoreippaana tsemmasin tyttöä että hän osaa kyllä, pärjää kyllä  onhan hän jo ekaluokkailainen ja aina voi soittaa äidille. Puhelimeen oli laitettu hälytys 09:35 jotta tyttö tietää että silloin aletaan pukea ulkovaatteita ja sen jälkeen voi lähteä kävelemään.

 Itse lähdin töihin 08:45 ja jo tasan yhdeksältä sain kauhistuneen soiton kotoa:

Jenna:  "ÄITI; se puhelin ei ole vieläkään  piipannut... myöhästynkö minä...."  

 Minä : "Ei, Jenna rauhoitu, vedä syvään henkeä, sinä ET MYÖHÄSTY, puhelin piippaa vast kun iso viisari on seiskan kohdalla, istu alas ja soita vaikka pianoa tai katso telkkaria..."  

*Tyttö sirtyy katsomaan telkkaria. Seuraava puhelu tulee puoli kymmeneltä...*

Jenna:  "äiti, se ei ole vieläkään soinut..."    

MInä:    "Joo ei ole soinut vielä kun ei ole sen aika mutta nyt voit sammuttaa telkkarin ja käyttää koirat pihalla ja laittaa päälle ja pikku hiljaa alkaa tekemään lähtöä..."  

*Uskon puhuvani rauhallisella äänellä vaikkakin todellisuudessa tekisi mieli painua kotiin ja rutistaa tyttö syliin ja sanoa että ikinä, ei ikinä hän enään joudu lähtemään yksin...  *

09:45 tulee seuraava soitto...

Jenna: "olen matkalla kouluun, puhelin piippasi siwan kohtaa, mie ehdin hyvin mie olen jo aika iso, äiti selvisinkö hyvin....?    

 MInä: . "Selvisit hienosti kultapieni, sinä olet jo niin iso että osaa ihan yksin.... ensi viikolla onki jo helpompaa... heippa pidä hauska päivä... Äiti rakastaa sinua"

 ****Äidin sydän jätttää lyönnin väliin, selvisit hienosti kultapieni, selvisit ilman äitiä.... olet jo  iso tyttö ... miten ihmeessä hänestä  on tullut noin iso, ja äiti huomaa että lapsi pärjää, lapsi pärjää ja äiti huomaa että kyynel vierähtää poskelle... miten ihmeessä, milloin hän kasvoi noin isoksi, vastahan hän syntyi... pikkuinen esikoiseni, ihana pieni ruttunaama...silloin meidän ainokainen, meidän "harjoituskappale", äidin pieni.... milloin hänestä tuli niin iso että hän pärjää, hän pärjää  jo ihan yksin.... ÄIti rakastaa sinua ****

Keskimmäinen oli eilen mennyt siis mummon kyydillä eskariin. Hän tiesi että koulussa olisi paloharjoitus. Hän kertoi paloharjoituksesta kotona innoissaan mutta silti aina välillä vakavana totesi että "pelotti kyllä jos se koulu syttyykin tuleen kun on siitä palomiehiäkin..."   Hyvin oli mennyt tytön eskaripäivä ja tänään onkin ihana aamu kun minä itse pääsen hänet sinne viemään ja vaihtamaanmuutaman sanan eskari open kanssa.

Vaaveli taasen... vaaveli on vaaveli. Eilen kun tulin töistä hän juoksi täysillä kohti ja kapsahti kaulaan ja totesi "äiti minulla oli sinua ikävä, Iina rutistaa äitiä..." mitäpä siinä muuta voi kuin olla vaan rutitstettavana... "  "NIin minullakkin oli sinua ikävä..."  Rutistelun jälkeen tyttö alkoi kertoa päivästään.. "Kivaa oli mummon kanssa.."   *** ja taas äiti tuntee olonsa hieman tarpeettomaksi***

UImaan tosiaan lähdettiin sitten  eilen illalla ja kun sieltä kotiuduttiin olikin kello jo melkein nukkumaan meno aika, pieniä hassutteluja ja höpsettelyjä ja unta palloon... vielä kun itsekkin olisi tajunnut mennä nukkumaan ajoissa...  

Tänään minulla on siis vapaa päivä. Yritän poistaa ajatukset työ asioista ja keskittyä vain ja ainoastaan lapsiin. Iltapäivällä on keskimmäisen hammaslääkäri ja isojen tyttöjen liikuntarkeho. Ilta meneekin sitten ainakin toivottavasti ulkoillen koko perheen voimin...