Jos en olisikaan äiti....

Jos en oliskaan äiti, se ajatus tänään tuli keskimmäisen suusta.

"Mitäs jos meitä lapsia ei olisikaan, mitä sinä sitten tekisit. Te vaan isin kanssa kahdestaan olisitte hiljaa ja juttelisitte aikuisten juttuja. jos meitä lapsia ei olisi niin mitä te sitten tekisitte..." Kysyi keskimmäinen aamupala pöydässä kulmat kurtussa.

Ajatus tuntui oudolta... jos en olisi äiti, mikä minä sitten olisin, missä minä asuisin, kenen kanssa viettäisin päiväni, olisinko onnellinen... ajatus onnellisuudesta ilman lapsia tuntui oudolta. Luonteeni tuskin olisi kauheasti muuttunut mutta entä se kaikki muu... mitä se olisi jos en olisi äiti...

Jos en olisi äiti en olisi viime yönä herännyt kesken syvimmän uneni huutoon "Äiiiiiitiii, miuu pissittäää...". Jos en olisi äiti  en olisi tänään joutunut irrottamaan kaksi vuotiasta kuusi vuotiaan tukasta riidan hetkellä. Jos en olisi äiti en olisi kuunnellut tänään tappelua siitä KUKA SAA AJAA VAALEANPUNAISTA PYÖRÄÄ tai kuka saa istua keskellä mäkki reissulla. Jos en olisi äiti en olisi myöskään joutunut kokemaan kipua jonka kaksi vuotias saa kaaduttuaan täydessä vahdissa asfaltille, enkä saanut kuulla seitsemän vuotiaan tunteen purkausta siitä kuinka äiti on TYHMÄ ja EPÄREILU kun juuri sillä sekunnilla hän ei saanut jotakin asiaa hoidettua. 

Jos en olisi äiti en olisi myöskään saanut tuntea kuinka jäätelöstä lähmääntyneet kädet puristaa tiukasti ja sanoo että "äidin kulta". Jos en olisi äiti en olisi saanut kuulla kuinka ihanaa on kun JUURI MINULLA , meidän äidillä on vapaa päivä. Jos en olisi äiti en olisi tänään saanut maailman hellyttävintä kukkakorttia kaksivuotiaalta enkä kuusi vuotiaan itsetekemää kuukorua enkä seitsenvuotiaan käsitöinä tekemää kangaskukkaa. Jos en olisi äiti en olisi saanut kuulla kuinka kaksi vuotias meinaa tikahtua nauruun seitsemän vuotiaan häntä naurattaessa. Tuskin olisin koskaan  leikkinyt prinsessaa tai jättiläistä, Pyyhemörkökin olisi minulle vieraskäsite. Jos en olisi äiti en olisi koskaan tuntenut ylpeyttä siitä kun kolme prinsessaa leikkii sulassa sovussa pihalla, jos en olisi äiti en olisi ikinä saanut tietää mitä oikea onni on, en olisi koskaan tajunnut kuinka suuri ihme  on se että saa olla äiti, jos en olisi äiti olisin jäänyt paljosta paitsi.

  On ihan parasta olla äiti 

 

Olen kolmesti tullut äidiksi,

Ensimmäinen kerta oli jotain aivan käsittämätöntä. Vanhinta oli odotettu pitkään. Suuri toive oli ollut sydämessä jo kauan ennen kuin maha alkoi kasvaa. Kun vauva lopulta masusta putkahti oli käsittämätöntä. Olimme miehen kanssa perhe. Tuntui käsittämättömältä että muiden maailma ei pysähtynytkään koska tuntui kuin oma pieni maailma olisi viimein saanut sen "viimeisen palapelin palasen" kuin aika olisi pysähtynyt. Jotenkin sitä tunnetta on näin jälkeen päin vaikea kuvailla. Kaipa sitä tajusi että nyt se sitten muuttui, loppu elämä sai jonkin tarkoituksen. MInusta tuli ÄITI.  Kaikesta tuli jotenkin vakavempaa, kaikki piti miettiä tarkemmin, minä olin äiti...22 vuotias äiti ja vaikka olin ylpeä saavutuksestani olin samalla aika kauhuissani. Minulle oli annettu tärkeä tehtävä, olin äiti, nyt en saanut munata mitään.... Ihmettelin kuinka tuota pientä oliota voi heti rakastaakkaan niin paljon, kaikki suojeluvaistot heräsi minussa, Nyt minä olin ÄITI!!!

Seuraavan kerran raskaustesti näytti positiivista vanhimman olessa vasta 7 kk. Muistan sen ilon jonka itse koin. Minusta tulee kohta uudelleen äiti. Muistan myös ne kaikki kauhistelijat ... "sinä et millään jaksa..." "oletteko nyt miettinyt loppuun asti, kohta sinulla on KAKSI VAUVAA" , "ei siitä tule mitään" "et ikinä enään saa nukkua" jne. kauhistelijoita riitti. Kun sitten keskimmäinen syntyi vanhimman ollessa 1 v 3 kk menetin tajuntani synnytyksessä ilokaasun liiallisen nauttimisen takia, ensimmäinen ajatus kun tulin tajuihini oli se että MISSÄ vanhin on miten hän pärjää, oliko kaikki kauhistelijat kuitenkin oikeassa.  Kuitenkin kun keskimmäinen sitten syntyi ja hänet laskettiin syliini tiesin että olin tehnyt oikein. KUKAAN ei voi väittää että juuri tuo vauva ei olisi ollut saanut tulla juuri silloin. Meidän perhe oli kasvanut yhdellä prinsessalla. Sillä hetkellä kun sain keskimmäisen ensimmäisen kerran syliini ajattelin että kauhistelkaa te muut vaan MINÄ NÄYTÄN TEILLE KUINKA HOMMA HOIDETAAN!!! Maailma ei pysähtynyt samalla tavalla kuin vanhimman syntyessä mutta jotakin kävi kuitenkin. Minä kasvoin hieman enemmän aikuiseksi. 23 vuotiaana minulla oli  kaksi lasta, kaksi avutonta ihmisolentoa,  kaksi pientä ihmistä joista pitää huolta. Leijonaemo minussa heräsi. Pelko siitä että voiko toista lasta rakastaa samalla tavalla kuin ensimmäistä hälveni. Rakkautta ei tarvitse jakaa kahden lapsen kesken, rakkaus vaan kasvaa.

Kolmanteen kertaan menikin sitten himpun kauemmin. Kun raskaustesti syksyllä 2007 näytti positiiivista tuli minulla kyynel silmään. Onnen kyynel, tiesin että tämä on VIIMEINEN KERTA, viimeinen positiivinen raskaustesti, viimeinen odotettu vauva minulle, voi kumpa kaikki menisi hyvin. Kaikki meni hyvin. Kesällä 2008 sain kokea kolmannen kerran sen minkälaista on tulla äidiksi. Synnytys oli rauhallinen tapahtuma (vaikkakin nopea)  , halusin kokea kaiken, kaikki se viimeistä kertaa. Miehellä ja minulla oli jopa hauskaa synnytyksessä, naureskeltiin molemmat kuinka hassua on että me lähdettiin viettämään kaksikeskeistä aikaa synnytykseen, Isot tytöt oli mummon kanssa. MInua jännitti ei niinkään se mitä tulee tapahtumaan vaan se että miltä minusta tuntuu kun vauva tulee syliini, rakastuuko siihen samalla tavalla kuin muihin. Synnytys oli tosiaan nopea ja helppo. Kun lapsi nostettiin syliini ajattelin että no siinähän se on, olikin jo ikävä. Rakkautta ei tarvinnut taaskaan odotella se oli jo paikalla, ehkä se rakkaus juuri tuota viimeistä kohtaan oli ollut jo kokoajan mielessä, siinähän se on jonka syntymänkohdalla taisin kuulla enkelien soittavan kellojaan, siinähän se oli se kovasti ikävöity prinsessa. Olin 27 vuotias kolmen lapsen äiti. Olo tuntui tärkeältä. Kolme pientä ihmisen tainta hoidettavana, kolme lasta ohjattavana, Minä pystyn siihen olenhan minä äiti! Olo oli itsevarmempi kuin aikaisimmalla kerroilla, olinhan jo "kokenut" äiti.

 

 Nyt kun lapset on isompia , ei nyt isoja vielä mutta isompia, olen joutunut monesti repimään omia hiuksia päästäni turhautuessani, olen tehnyt hurjan paljon vääriä ratkaisuja, Olen huutanut kuin hullu ja käyttäytynyt idioottimaisesti. Olen miettinyt monesti että en ikinä opi tuota äidin virkaa, olen itkenyt katkeria kyyyneleitä silloin kun lapseen sattuu ja olen itkenyt sitä avuttomuutta jonka kokee kun ei voi auttaa vaikka kuinka haluaisi. Itsevarmuus on karissut romukoppaan monet kerrat ja  olen meinannut vaipua epätoivoon useammankin kerran, olen ollut väsynyt ja kiukkuinen. Olen miettinyt että onko minusta äidiksi!

Kuitenkin OLEN ÄITI. Olen  saanut niin paljon. Niin paljon hyvää on lapset elämääni tuonnut. Iloa ja onnea. Naurua ja onnen kyyneleitä. Sisua ja taistelutahtoa., paljon, paljon rakkautta. Helliä haleja, rankkoja rutistuksia ja märkiä suukkoja.  Olen saanut suunnattoman suuren lahjan... olen saanut olla ÄITI!!

Näin äitienpäivänä... keskimmäisen kysymys "Mitäs jos meitä ei olisikaan...?" se kysymys sai minut tajuamaan kuinka onnellinen olenkaan saadessani olla  ÄITI!!

 

 

 

 Hauskaa Äitienpäivää kaikille 

(ja Erityisesti tietenkin sille minun omalle äidilleni!)