Suru... Suru on tunteista paskamaisin. Ensin se turruttaa valheellisesti, turtuminen ja lamaantuminen se tuo hetken helpotuksen. Valheeseen on helppo sukeltaa, eihän tässä mitään hätää ole.

Kroppa ei tottele turtumista, suihkun aikana tulee oksennus, minä tunnen jotain, tunnen ja taas oksennan uudestaan... kädet tärisee, kiroan kehoni, miksi kroppa ei valehtele, miksi se ei päästä minua turtumukseen.

MIeli on kuitenkin turta, sattuu mutta valheellisesti sitä ajattelee että kohta helpottaa, kohta on ilta ja sitten ehkä se helpottaa...Kuitenkin sitä hakeutuu ystävien seuraan, kuin varmuuden vuoksi hilautuu kahville ystävän luo, tietää että jossakin vaiheessa se ihana valheellinen turtuminen loppuu ja totuus iskee päin kasvoja. Se ei iske heti. Kahvit saadaan juotua, lapset leikkii ja on helppo olla. Silmissä painaa ja lamaantuminen tuntuu vielä hyvältä... minun ei tarvitse ajatella.. ei tarvitse sanoa mitään. Valheellisen vaiheen aikana sitä pystyy olla, leikata nurmikon ajattelematta mitään, ihan vaan varmuuden vuoksi sitä tarkistaa että "Ethän sinä vaan lähde salille tänään..." Ei ole kiva olla yksin. Valheellisen vaiheen aikana kaupassa kärryihin lastataan herkkuja, ihan vaan varmuuden vuoksi jos ne vaikka jossakin vaiheessa sitä pystyy syömään . Valheessa on hetki hyvä kellua.... pieniä hetkiä sitä saa valehdeltua itselleenkin että kaikki helpottaa pian....

Turtumisen ja lamaantumisen jälkeen tulee ahdistus, pinna kiristyy, väsy painaa, kireitä sanoja ja kyyneleitä alas vedetyn pöytäliinan takia, Ahdistus puristaa rinta kehää, anna minulle voimia vielä hetki, minun pitää pysyä kasassa vielä hetki. Toivetta paluusta valheelliseen turtumiseen ei enään ole. Kipu tuntuu jo kovasti. 3 vuotiaan toteamus "Kohta sen Hanin TÄYTYY tulla kotiin sieltä taivaasta, kohtahan tulee jo pimeää.." saa kyyneleet vierimään poskelle. Ei Hani ei enään tule kotiin. HUomaan että kädet alkaa täristä, kroppa meinaa taas kapinoida... nielen kovasti ja saan kuin saankin pidettyä vatsalaukkuni sisällön kurissa vielä hetken. Isoille tytöille pusut ja halit. Keskimmäinen pyyhkii kyyneleitään, "onkohan HAnin nyt hyvä olla?, äiti, ethän sinä mene minnekkään nyt... äiti, minua itkettää ja on ikävä HAnia..." Kädet tärisee, oksennus ilmoittelee tulostaan. Vielä halit ja pusut lapsille, rutistan kovaa, oikein kovaa, Äiti on alhaalla jos tulee hätä. 

Pääsen alakertaan, oksennus tulee raivolla, maha tyhjentyy,  kädet tärisee,  henki salpautuu nyt minuun koskee. MIes lähtee Tessan kanssa rantaan, jokaisen on itse käsiteltävä surunsa. "Pärjäätkö?" Kuuluu kysymys oven suusta. Pärjäänkö... jään itse sitä miettimään... Kyyneleet valuu, puhelin on soinut, energia ei vaan riitä katsomaan kuka se on ollut ja vaikka riittäisi vielä sihen ei se ainakaan puhumiseen riitä. SURUA, ei enään turtana olemista, ei enään lamaantumista, ei enään valhetta jossa voisi kellua... Henki ei kulje... Rappusista kuuluu jalan äänet... on pakko kasata itsensä.. pakko jaksaa. " Äiti, ootko sie ihan varma etä HAni on kuollut, jos se vaan nukkuu ja on sitten aamulla taas parempi?"  Kyyyneleitä, isojen ja pienien ihmisten.  Menee hetki kun tajuaa lopullisesti että ilta ei tuo ratkaisua ongelmaan.... ei ainakaan tämä ilta ja tuskin vielä seuraavakaan. Tiedän että aika auttaa mutta silti kädet tärisee, sydän hakkaa ja henki salpaantuu, totuus iskee päin kasvoja, tämä kipu ei helpota nyt, suru on tullut ja ikävä  on tullut jäädäkseen Hania ei enään ole, ei vaikka 3 vuotias kävi juuri rappusilla huutamassa että " äiti on TYHMÄ, Hani tulee takasin...." Hani ei tule enään takaisin....