Kun hätä on suurin on apua lähellä.... Valtavan avun sain huomata taas eilen ja tänään  Mutta aloitetaan alusta....

Jo lauantai iltana alkoi päätä sattua todella kovasti. Niska oli tosi jäykkä ja kipeä. Yö meni välillä nukkuen ja välillä kipua tuskaillen. Aamulla kun heräsin könysin suihkuun hakemaan apua suunnattomaan kipuun. Pää tuntui hajoavan pirtaleiksi. Niskan ja takaraivon kohdilla oli valtava paineen tunne joka tuntui leviävän koko päähän. Tuntui kuin otsa olisi pullistunut ja silmien takaa kipunoi. Olo oli helvetillinen. Koputin miehen hereille siinä vaiheessa kun olin tovi suihkun jälkeen sängyssä maannut. En saanut sanottua muuta kuin että koskee ja pitäisikö pyytää että saako sairaalaan mennä. Mies nappasi puhelimensa ja soitti samantien.

Tässä vaiheessa itse siirryin oksentamaan vessaan kun koski niin paljon että tuntui että taju lähtee. Lapset heräilivät uniltaan ja tietenkin pelästyivät reppanat kun äiti makaa vessan lattialla itkien ja päätään pidellen.  Mies sai luvan että heti mennään ja sanoi minulle että jos pystyn niin puen päälle ja hän heittää meidät. Lapset jotka olivat ymmärrettävästä syystä pelästyneet jänkkäsi keskenään pienistä ja keskimmäinen sai kauheat kilarit kuinka hänen on tehtävä läksyt juuri heti nyt ja juuri äidin piti niissä auttaa. Tilanne oli ainakin siinä vessan lattialla kyynelehtien katsottuna kaoottinen, alku suunnitelma siitä että mies vain heittäisi minut sairaalaan sillä välin lapset olisi yksin oli pakko muuttaa suuunnitelmaksi että joku tulee lasten kanssa. Onneksi kun hätä on suuri on apu lähellä, Vaari kiiruhti meille olemaan lasten kanssa ja me miehen kanssa kiiruhdettiin  sairaalaan.

Sairaalassa minä hyydyin penkille ja mies kävi ilmottamassa minut. Hoitaja ohjasi minut lepäämään ja silloin kun kipu oli pahimmillaan kun tuntui että kipu murskaa pään tunsin jotain... kun hätä oli suurin oli apu lähellä, mieheni käsi painui käteeni . Siinä tuskan keskellä pieni ele toi voimia, tiesin että joku on siinä ja auttaa minua, minua ei jätetä yksin.  Sen pienen hetken kun pystyi ajattelemaan muuta kuin kipua käväisi mielessä se että minä olen tärkeä, joku välittää minusta, minun ei tarvitse kestää tätä yksin.

Jonkin aikaa sairaalassa kärvisteltyäni hommasi lääkäri minulle jonkin kipupiikin ja särky alkoikin helpottaa. Kun suurin särky helpotti niin kävin nukkumaan ja tässä vaiheessa mies lähti kotiin katsomaan menoa ja meininkiä. Koska miehen piti lähteä illaksi töihin oli taas keksittävä jotain mutta kun hätä on suuri on apu lähellä, mummi tuli lapsia katsomaan ja viemään Urheilijoiden pikkujouluihin tonttujumppailemaan.

Iltapäivästä pääsin sairaalasta kotiin kera melkein viikon sairaloman sekä vahvojen särkylääkkeiden. Koska olin tullut sairaalaan mieheni kyydillä ei minulla tietenkään ollut autoa eikä minusta sitä ajamaan olisi ollutkaan, sen verta heikkko olo oli mutta taas kun hätä on suuri on apu lähellä, Vaari haki minut ja vei minut kotiin. Kotiväki ei ollutkaan vielä kotona vaan siellä pikkujoulustelemassa joten sain hetken hengähtää. Kun lapset tuli laittoi mummi heille ruokaa ja itse sain vain olla. Kun mummi lähti kotiin katsoi tytöt hetken aikaa tanssi ohjelmaa ja sitten menivät nukkumaan. Itse rojahdin sohvalle, rankka päivä.

Yöllä olin saanut viestin ystävältä, joku oli miettinyt minua vielä nukkumaan menoni jälkeeenkin.

Tänään aamulla meinasi itku päästä, vaikka olo on muuten jo paljon parempi, eli jaksan kävellä sisällä ja oleminen ilman kokoaikaista nukkumista onnistuu niin aamulla tosiaan heräsin siihen että kurkku oli kipeä, eli ihan kuin flunssa alkaisi alusta taas.   Mies vei isot kouluun ja minikääpiön kerhoon ja lähti Tessan kanssa juoksulenkille, itse kadehtien katselin kun hän metsään suuntasi, milloinkohan minä pääsen ulos, saati sitten lenkille.... Koko minikääpiön kerhoilun ajan minä huilailin, pötköttelin sängyllä ja mietin että tervehdynköhän tästä kokonaiseksi IKINÄ, se huono puoli tässä "hieman paremmassa" olossa on tuohon tappo oloon että jaksaa jo miettiä ja TYLSISTYÄ ja olla vihainen itselleen kun ei malttaisi levätä mutta kun ei vielä jaksa , kieriä itsesäälin syövereissä... Mutta taas kerran kun turhautuminen oli suurimmillaan ja kun hätä oli suurin oli apu lähellä, Taru (ihan maailman yksi parhaimmista tyypeistä) oli laittanut mieheni mukaan "pikku" yllätyksen.  Parane pian -korin joka sisälsi vaikka mitä, karkkia, suklaata, juustoja, torkkuviltti, hömppää luettavaksi, suolakeksejä, kurkkukarkkeja, ruusuja jne) Tippahan siinä tuli linssiin , siinä minä sitten liikutuksen vallassa mietin että kuinka suuri tukijoukko minulla onkaan takana.

Tänään iltasella  huomasin että ruokakaapit huutaa tyhjyyttään. Oma olo oli hieman väsynyt päivän tempauksista (matka sohvalta keittiöön, vesssan kautta yläkertaan ja taas sohvalle voi olla yllättävän rankka)  eikä ruuan laittaminen muutenkaan iskenyt.  Lapsille olin luvannut kalapuikoja mutta mies ei ehtinytkään käydä kunnolla kaupassa ja puikot oli jäänyt ostamatta. No taas kun hätä oli suurin niin apu oli lähellä, mummo ihana kiisi avuksi ja toi kalapuikkoja ja mummonmuussia ja taas saatiin kolme lasta ruokittua.

Tuossa illalla, lapsia nukkumaan laittaessani ajattelin että onpa minulla elämässä paljon ihania ihmisiä, soi puhelin, puhelu oli vanhalta ystävältä, ystävältä jonka kanssa ennen muinoin  tiivis yhteydenpito on hukkunut jotenkin ajanpuutteeseen,  eri elämäntilanteet ja eri kiinnostusten kohteen on saanut puhelut harventumaan ja viestit ovat koskeneet lähinnä pinnallista löpinää. Mutta nyt tuo ystävä siis soitti, hän oli saanut jotakin kautta tietää että olin kipeä ja hän halusi kuulla että olen kunnossa. Tuo puhelu kestikin sitten tunnin verran ja sen tunnin aika saatiin nopeasti kurottua umpeen kaikki tärkeimmät, lupaukset yhteydenpidosta tehtiin puolin ja toisin. Tuli turvallinen ja lämmin olo, minusta välitetään ja minusta pidetään huoli.

Silloin kun hätä on suurin on apu lähellä sen sain tuntea, kiitos rakkaille ihmisille nille jotka mainittiin ja niille jotka unohdin mainita , jos jotain hyvää sairastamisestani seurasi niin tajusin kuinka ihania ihmisiä kuuluukaan lähipiiriini ja tajusin että vaikka maailma tuntuu romahtavan ympäriltä niin sitä ei tarvikkaan ihan yksin kannatella, kun hätä on suurin on apu lähellä .