Eilinen whou fiilis on vaihtunut hieman apeaan tunteeseen. Tänään on vapaapäivä ja aion nautia siitä kyllä mutta joku harmittaa. Olo on jotenkin yksinäinen. Johtuu varmastikkin miehen yövuoroista ja hurjan vähäisestä yhteisestä ajasta hänen kanssaan ja samoin ystäville ei vaan ole riittänyt aikaa eikä energiaa viime aikoina.  Johtuu varmasti osittain kaverin sanoista jotka ehkä nyt oikeasti sitä tarkoittamatta sai kaikki omat saavutukset tuntumaan huijaukselta,  sanoista jotka sai itsensä tuntumaan ihan nollalta. Ei minkään arvoiselta.

Töissä ottaa ehkä hieman liian rankalle ja kun olen " hieman stressaavaa" ihmistyyppiä niin kaikki paine tuntuu pusertavalta. Nytkin on mielessä monta monta työjuttua jotka kalvaa tosi pahasti vaikka tiedän että mitään en niille voi ennen huomista.  Kun olen ahdistunut niin käperryn sisäänpäin. ja siellä, siellä sisällä tuntuu yksinäiseltä.  Lasken päiviä kesälomaan kuin se olisi joku oljen korsi tuulessa, toisaalta vaikka lomalla on aikaa itselleen ja lapsille niin eikai se sitä yksinäisyyden tunnetta mihinkään vie.   Väenpaljoudessakin voi olla yksinäinen, ymmärrän sen nyt.  

Olen omistushaluinen ihminen, tai olen omistushaluinen ajastani. Ne jotka on lähellä haluan pitää ihan liki, haluan että minulla on aikaa niille joista oikeasti välitän. Ehkäpä juuri sen takia tämä kiire joka saa otteen lipsumaan tuntuu aiheuttavan tunteen jossa kaikki hajoaa kappaleiksi. No niin nyt se on sanottu ääneen, pelkään välillä hajoavani kappaleiksi tämän kiireen alla. Voi kumpa löytäisin sen lapsen tavan pysähtyä hetkeen. Pysähtyä tuijottamaan sitruunaperhosta ja olla välittämättä arjen velvollisuuksista jotka tuntuu repivän joka suuntaan. Ehkäpä sitten lomalla, ehkäpä minä silloin pystyn pysähtyä ja olla vaan ja löytää sen lapsen ilon siitä sitruunaperhosesta. Ehkäpä silloin en olisi sisältä niin  salaa yksinäinen. 

Kesälomaan on 25 työpäivää....