Vuoden viimeinen päivä!

Taitaa olla aika taas tarkistella mitä se vuosi pitikään sisällään. Tänä vuonna se onkin hieman vaikeampaa, hieman pelottavampaa , liian paljon asioita jotka repivät auki vasta hieman arpeutuneet haavat mutta koska vuoden vaihde on uskon ja toiveiden aikaa niin haluan pystyä tähän, haluan kertoa teille  vuodesta joka on ollut rankka niin fyysisesti kuin henkisestikin, haluan kertoa teille vuodesta joka on kasvattanut minua enemmän kuin mikään aiemmin, vuodesta josta selvisin voittajana!  


Tämä vuosi on ollut ehkä aikuiselämäni rankin vuosi.  
Uupumus, se tuntuu varjostavan aika suurta osaa vuodesta. Uupumus jonka näin jälkikäteen tajuan olleen pahempi kuin silloin pahimpina hetkinä itse tajusinkaan. Jossakin vaiheessa sitä tuli mietittyä että onko missään enään mitään järkeä, onko järkeä nousta aamuisin jos toivoo samantien että olisi jo ilta että pääsisi nukkumaan. Väsymys... loputon väsymys aamusta iltaan. koko aikainen kivulias olo, tuskastunutta oloa, kyyneliä.  Ilo sammui. Ilo sammui,  en tiedä voiko niin sanoa mutta niin se vain oli, en jaksanut enään olla edes iloinen. Oma olo oli huono joten en jaksanut ottaa muitakaan huomioon, unohdin että ystäväni tarvitsee minua, unohdin että olen kuitenkin aika tärkeä tyyppi monellekkin ihmiselle, unohdin kuinka hymyillään kyynelten läpi, olin niin syvällä omassa pahassa olossani että unohdin että en ole yksin, unohdin sen ja pelästyin kovin. Se on tiedättekö yksi maailman pelottavimmista tunteista "Tajuta olevansa yksin , ihan yksin".  
Keskellä pahaa oloani annoin yhden aikuiselämäni tärkeimmistä ihmissuhteista valua sormieni läpi, olin liian syvällä omissa ongelmissani että en nähnyt kuinka toimintani vaikuttaa muihin, olin väsynyt en nähnyt kuinka rikon jotain sellaista jonka puolesta olisin taistellut viimeiseen asti jos vain olisin kyennyt,  Olin väsynyt , en jaksanut taistella, en edes yrittänyt. Voin sanoa että vieläkään en pysty lukemaan päiväkirja merkintöjäni ilman kyyneleitä tuolta ajalta, tuskin koskaan pystynkään...Kuinka väsynyt sitä ihminen voikaan olla? kuinka paljon ihminen voikaan itseään halveksia, kuinka korkealle  riman sitä ihminen itse itsellensä asettaakaan...

Onneni on kuitenkin rakastava perhe ja mies. Joskus kun ei itse ymmärrä niin silloin siihen tarvitaan toinen. Joku joka ottaa kädestä kiinni, vie sänkyyn, peittelee,silittää päätä ja toteaa että huomenna on paremmin, huomenna me hoidetaan asia kuntoon, joku joka seisoo siinä ja on niin vahva että jaksaa kannatella pinnalla joku joka ohjaa toiminnallaan eksyneen kotiin. Eksynyt saatetaan kotiin... siltä minusta tuntui kun vihdoin annoin periksi ja annoin läheisten auttaa.  Tuntui kuin olisin ollut eksyksissä ja vihdoin löytänyt takaisin, kuulin pihalla jopa linnun laulut ja mietin kuinka ne ei ole laulanutkaan aikoihin... tai ehkä en vaan kuullut niitä.....ehkä en halunnut kuulla. Eräänä aamuna kesällä kun istuin pihalla, join aamukahvia ja minikääpiö kiipesi syliin ja totesi että " Äiti, sinähän hymyilet..." Silloin tajusin kuinka hukassa olinkaan ollut.  

Nyt noista pahimmista hetkistä on jo jonkin aikaa. Henkinen puoli alkaa olla taas kunnossa tosin pelottaa. Fyysinen puoli, tutkimukset jatkuu paljon, paljon kokeita, paljon, paljon  tuloksia, paljon paljon pelottavia  jatkotutkimuksia... Paljon kirjeitä sairaalalta joita pelottaa avata, tiedän jo että laskut tulee kuoressa jossa ei ole logoa mutta ne muut, tutkimus ajat yms muut tulee kuoressa jossa on sairaalan logo.  Paljon KAIKKEA sitä jonka keskellä en välttämättä haluaisi elää.  Paljon sellaista joka pelottaa niin paljon että se saa jalat hyytelöksi ja yöunet kaikkoamaan kahta viikkoa ennen seuraavaa tutkimusaikaa. 

Mutta toivoa, sitä on aina.  Tänä vuonna on tapahtunut niin paljon hyvääkin että uskoa ei voi heittää eikä toivoa karistaa. Ainakin kolme hyvää kaveria ovat menneet kihloihin, lapsuuden ajan parasystävä on mennyt naimisiin, muutama pieni uusi lapsi on syntynyt kaveripiiriin ja ne omat lapset....

Omat lapset - Voi kuinka ihania he ovatkaan olleet. He  ovat tapelleet keskenään välillä niin että pelkään että veriroiskuu ja ikkunat hajoaa huutamiseen mutta toisaalta taas kuitenkin yhtä köyttä, sitä pitkin ne riidatkin tuntuu menevän. Jossakin vaiheessa sitä sitten käydään vaivihkaa pyytämässä siskolta anteeksi ja taas on kaukana paha maailma. 

Vanhimmasta on tullut tämän vuoden aikana huomaamattani Neiti, isolikka.  Hän joka aina on ollut niin tasainen, räiskyy nyt tulta ja tappuraa mutta muistaa myös hymyillä ja nauraa kikattaa lähes hullunlailla. Leikit on muuttuneet. Enään tyttöä ei näe niin usein "leikkimässä" vaan leikit ovat muuttuneet hengailuksi ja  päiväkirjojen kirjoitteluksi. Välillä vielä  kuitenkin heittäydytään tunteella mukaan barbileikkeihin mutta usein huomaa että tyttö miettii että "voiko" hän enään leikkiä. Siinä missä välillä revin hiuksia päästäni hänen kanssaan yhteenottaessa siinä samalla pinnan alla mietin että "Hyvä tyttö, älä anna periksi niin helposti, pidä puolesi, sitä se maailma haluaa, pidä puolesi niin et jää jalkoihin."  Vanhin on fiksu likka joskus jopa liian kiltti ja sen takia olen hyvnkin tyytyväinen kun hän on saanut taistelutahtoa. Uudesta taitelutahdosta huolimatta hän on kuitenkin sisällä se sama kiltti pieni pirpana joka viimeiseksi illalla yökylässä laittaa äidilleen viestin, viestin jossa muistaa kysyä sisarusten leikit ja toivottaa kaikille hyvää yötä. Voi kuinka paljon minä rakastankaan tuota lasta, ensimmäistäni. Ensi vuodelle toivon hänelle lisää rohkeutta ja voimia tehdä asioita juuri kuin hänestä itsestään tuntuu, eikä niin kuin hän olettaa että muut hänen haluaa tekevän. 

Keskimmäinen on saanut vierellä seurata vanhimman kasvamista .  Voi olla hyväkin että hän pääsee vielä hieman  helpommalla. Hän "saa" vielä leikkiä kotia ja barbeilla ihan oikeasti pikku siskonsa kanssa, hän saa  vielä kiukutella ihan vaan siitä jos sukka menee väärinpäin jalkaan tai vuoteesta noustaan väärällä jalalla. Ja voi pojat kuinka tänä vuonna ollut niitä väärillä jaloilla nousemisia onkaan ollut. Onneksi tyttö leppyy yhtä nopeasti kuin kimpaantuu.  Pieniä merkkejä "neitimäisyydestä" pirskahtelee aina välillä häneltäkin pintaan kun " MITÄ VÄLII....!" kajahtaa kovaan korvaani kun tiedustelen että olikohan nyt ihan järkevää jättää leikit siivoamatta päivällä.  Keskimmäinen on äänekkäästä luonteestaan huolimatta aina syvällinen pohdiskelija. Herkkä tyttö, erittäin herkkä tyttö  jota järkytti suunnattomasti niin Kotkan tytön sieppaus kuin lumitunneliin hautautunut pikku poikakin. Tyttö miettii ja pohtii. " Voi kumpa joku muistaisi niitä pojan vanhempia kun niille ei varmaan tule oikein hyvä joulu..." Totesi tyttö kyyneleet silmissään eräänä iltana ennen joulua. Empatia kykyä, sitä tuossa likassa löytyy, olen joskus kutsunut tuota tyttöä tunneimuriksi se kuvaa häntä hyvin. Ja tuosta piirteestä johtuen on tämä vuosi ollut hänelle myös aika rankaa, ei ole helppoa katsoa kun äidillä on paha olla. Herkkä pieni prinsessani, kotona yhtä ylä ja alamäkeä mutta kodin ulkopuolella fiksu tyttönen jonka suuresta Empatia kyvystä maailman ihmiset kuin kaikki saisi edes hippusen niin ihmiset olisivat parempia toisilleen. Voi kuinka rakas ja tärkeä tuo tyttönen minulle onkaan, toivoisin vain että ensi vuosi toisi hänelle himppusen lisää uskoa siihen että juuri hän on juuri tuolla omalla ihanalla personallaan saanut monet ihmiset iloitsemaan siitä että hän on olemassa, himppusen lisää uskoa itseensä ja siihen että juuri hän on tärkeä juuri sellaisena kuin hän on. 

MInikääpiö, häneltä sitä taistelutahtoa ei ole ikinä puuttunutkaan. Tällä hetkellä tiedän että hän  kyllä pärjää tässä elämässä, sisulla jos ei muuten. Vaikka hän on sisarustensa tapaan "kiltti tyttö" niin hän ei jää jalkoihin. Nuorimpana hän on oppinut pitämään puolensa, välillä niin  äänekkäästi ja niin  tunteikkaasti  että viimeisetkin järjen hippeeni valuu murtuvien tärykalvojen mukana ulos mutta välillä, uskokaan tai älkää neuvottelemalla. Taistelutahdostaan huolimatta tytöllä on sisällään teräksen lisäksi pumpulia. Tuo pehmeän sisuksen saa nähdä kaikki rakkaat kun tyttö moiskauttaa suuren pusun poskelle tai "hoitaa" itseään 86 vuotta vanhempaa ihmistä hänestä täydellä sydämellä huolehtien. Siskojaan tuo pieni ihminen rakastaa varauksetta. Ei niin suurta iloa tai niin suurta surua jonka siskot eivät saisi kuulla. Päivän eron jälkeen saa siskot kuulla minikääpiön juttuja kyllästymiseen asti...Tuo pieni ihmisen alku on oikea rakkauspakkaus, äidin enkeli! Mitäpä minä tuolle tytölle ensi vuodelle toivoisin... Toivoisin ettei hän koskaan ei ensi vuonna eikä tulevaisuudessakaan menetä tuota uskoa itseensä, tuo lapsen usko siihen että kaikki järjestyy kyllä jos saa isiltä tai äidiltä ison halin ja usko siihen että aamulla kun herää niin on uusi päivä ja huolet ovat jääneet eiliseen, tuo usko ja luottamus, sen kun hän  saisi säilytettyä mukana elämänsä varrella niin mitkään elämän tuulet ei häntä kaada, horjuttaa hieman mutta usko siitä että huomenna noustaan ylös on aika taianomainen voima.  

Lasten lisäksi tänä vuonna ystävät ovat ollet se asia joka on helpottanut kulkua eteenpäin. Ei se vaadi kummia, ei syväanalyysejä tunteista eikä kummepaan. Se vaatii puhelin soiton jossa pohditaan tosi tv tarjoilijan takapuolen kokoa, se vaatii muutaman hassun hauskan tekstiviestin, muutaman rutistuksen ja muutaman iskun vasten kasvoja. Välillä jopa pari ilkeää sanaa jotta sitä tajuaa että se oma taistelutahto on herätettävä. Välillä se vaatii tekstiviestin jossa lukee että  "Olet rakas juuri tuollaisena!" .   Ystävien uudet "tiimiksi" muodostuneet parisuhteet saa hymyn huulille, kihlaus uutiset aina lämmittää mieltä. Sekä sitten se kun tajuaa että ei se ole ruusuilla tanssimista muillakaan. Kun tajuat että sinua tarvitaan. Et voi luovuttaa koska jos sinun lenkki katkeaa niin kuinka voidaan pitää ketju kasassa. Jos ei omasta puolesta jaksa yrittää niin yritetään sitten ainakin muiden puolesta. Tänä vuonna olen "saanut takaisin" yhden vanhoista ystävistäni, eihän se missään ollut ollut tähänkään asti mutta jostakin syystä yhteydenpito oli jäänyt vähälle. Tänä vuonna yhteyttä on pidetty enemmän. Kumpa tuo ihminen ja ne pari muuta kaikista tärkeintä ymmärtäisi kuinka tärkeitä he ovat vaikken sitä ihan aina saa oikein muotoiltuakaan ja vaikka välillä käyttäydyn kuin pässi niin silti, rakastan teitä enemmän kuin koskaan voitte kuvitellakkaan. 

Rakkaus - Kun omat  voimat on koetuksella ja itse pitää itseään maailman huonoimpana ja turhimpana ihmisenä niin silloin rakkaus on aika suuri voima. Jostakin syystä silloin kun itse ei jaksa niin siirtyy ne voimat toiselle ja hän kannattelee. Voin rehellisesti sanoa että ilman miestäni en olisi tässä nyt, en olisi jaksanut, olisin hajonnut kappaleiksi ihan varmasti. Jos toinen on valmis kulkemaan mukana niin ylä kuin alamäessäkin niin tietää että kaikki selviää kyllä. Tänä vuonna on väsymyksen takia riidelty paljon, paljon rumia sanoa, paljon loukkaavia sanoja, sanoja joita ei haluaisi edes enään muistaa. On vihattu ja hajoitettu mutta joka hetkellä, joka ikisellä sekunnilla on takaraivossa ollut tieto siitä että vaikka nyt näin huudetaan niin huomenna tuo sama ihminen on tuossa ja pitää kiinni. Jos syöksyn alas niin vaikka tuo sanoo mitä sanoo niin se pitää vyölenksusta kiinni eikä päästä putoamaan... sitä se on se rakkaus, ei se ole pelkkiä onnen hippusia ja ruusunterälehtiä, se ei ole pelkkää yhtämatkaa kävelyä vaan se on sitä että tietää että vaikka tie erkanisi niin se toinen löytää yhdistävän oikotien. Tänä vuonna , siinä vaiheessa kun sain voimia rämpiä ylös sieltä syvimmästä kuopasta niin vannoin että tuon ihmisen en anna ikinä, en ikinä livetä käsistäni. Tuon ihmisen kanssa haluan jarruttaa aikaa. Alku vuodesta tähän syksyyn asti ei parisuhteelle ole pahemmin ollut aikaa, päivät on mennyt vain selviytyessä, tieto siitä että toinen on siinä vierellä on helpottanut. Nyt loppu vuonna ja tulevana vuonna otan ja olemme ottaneet aikaa vain kahdelle. SE on jotain mitä ei voi rahassa edes mitata. Aikaa kuunnella toista ja olla vaan ihan ilman aikatauluja, ilman suorituspaineita. Tulevalle vuodelle toivon lisää aikaa pysähtyä ja kuunnella toista, sen ei tarvitse olla kummempaa kuin iltalenkki mutta kunhan se on aikaa yhdessä. Jos jotain suurta pyytäisin ensi vuodelle se olisi että oppisimme riitelemään hieman paremmin, riitelemään, kuuntelemaan ja sopimaan vielä entistä hiukkasen paremmin.  Jos jotain saan toivoa niin toivon että opimme arvostamaan toisiamme vieläkin enemmän... rakkaus on jatkuvaa oppimista ja mikä sen suurempi kunnia opetella sitä tuon ihmisen vierellä.  
En usko että minun tarvitsee sitä sinulle edes sanoa koska tiedät sen  mutta sanon kuitenkin- ** Minä rakasta ja arvostan sinua Jari, ilman sinua tämä vuosi olisi ollut liian synkkä yksin tarvottavaksi! **


Tämä vuosi oli raskas, raskaampi kuin koskaan ennen mutta selvisin siitä, selvisin voittajana siinä missä en olisi ikinä uskonut selviäväni, ystävien ja rakkaani avulla tosin mutta selvisin ja pienen ajatuksen haluan suoda myös itselleni... MINÄ selvisin! 

Tässä on minun tämän vuoden tarinani, ei ehkä yhtä positiivinen, eikä yhtä iloinen kuin muina vuosina mutta halusin sen kertoa teille kuitenkin jotta voitte ehkä ymmärtää paremmin. Tämä oli vuosi joka ei varmasti unohdu ja hyvä niin, tämän vuoden aikana olen oppinut enemmän itsestäni kuin milloinkaan, oppinut itsestäni ja siitä että pitää osata armahtaa myös itseään ja  että koskaan, ei koskaan, kannata heittää toivoa, ei kannata luopua uskosta , eikä ikinä, ei ikinä pidä väheksyä rakkauden voimaa!