”Sinut on lomautettu kahdeksi kuukaudeksi, tässä olis tää lappu”….

Sydän jättää lyönnin väliin, paniikki pyrkii pinnalle. ”Ahaa. No kiitos!” Pää tyhjenee, ensimmäinen asia mitä tein vielä työnantajan istuessa edessä oli että lähetin tekstiviestin isälle… ”Minut lomautetaan, MITÄ MIE TEEN!” Viestin lähettämisen jälkeen tuli ajatus, muija on 33 vuotias ja ensimmäinen ajatus on että apua, miun pitää kysyä isiltä mitä mie teen….Tyhmäkö mie olen, oksennus pyrkii suuhun.

”Tää on nyt kirjoitettu että alkaa tuolloin ja tuolloin ja loppuu tuolloin ja tuolloin… Nyt sulla on sitten aikaa vaikka matkustella” toteaa työnantaja. Päässä alkaa pyöriä, Matkustella….  luojan kiitos tuli peruttua se Tukholman matka enkä ole mitään edes kesäksi ehtinyt varata jota pitäisi maksella….. Suusta ulos tulee vaan ”Että joo… no en mie nyt taida mihinkään lähteä, lapsetkin on koulussa.” 

”Ehdit jouluakin tässä laitella kun on nyt tähän aikaan tämä lomautus…”  Yrittää työnantaja vielä.

JOULU… eih, joulu on tulossa, millä minä sen hoidan.. Joulusta ajatukset siirtyy lumeen ja talveen, jostakin syystä päässä ei pyöri hetkeen mikään muu kuin ajatus siitä että jokainen kolmesta lapsesta tarvitsee uudet talvikengät. Pikainen kelaus päässä… kengät ja minikääpiölle talvivaatteet….. Sijoitus olisi ollut suuri jo ilman lomautustakin mutta juuri nyt se tuntuu ylitsepääsemättömältä.

Työnantaja lähtee takaisin omiin hommiin ja itse jään ihmettelemään. Kuinkas tässä nyt näin kävi.  Ja siis todettakoot että onhan tämä aika tämmöinen. Joka paikassa lomautetaan ja irtisanotaan jne. Jos kauppa ei käy niin jotain on tehtävä, kyllä minä sen tiedän eli en ole mitenkään katkera tahi muuten vihainen mutta olo on tyhjä. Tyhjä ja arvoton. Kun voisi edes suuttua jollekkin... mutta kun ei voi, muuta kuin itselleen.

Eilen kun täyttelin työkkärin ilmoitusta niin katselin tiedoista että joo-o. Olen tullut taloon ensimmäisen kerran harjoittelijaksi vuonna 1999, siitä asti täällä olen ollut (välillä tosin kotona lasten kanssa). Välillä itkua vääntäen ja välillä työstäni suuresti nauttien. Olen kokenut itseni tarpeelliseksi…. eilen kun täyttelin lomautus ilmoitusta niin tajusin että en ole tarpeellinen… se tuntui pahalta. Siinä vaiheessa tuli ahdistus rahapuolen lisäksi myös siitä että mitä ihmettä minä teen… kaksi kuukautta, olen hyödytön, minua ei tarvita. Oikeastaan nyt vasta tajusin että työssä se raha ei välttämättä olekaan kaikki kaikessa. Työ määrittää minut jollakin muullakin tavoin, se tekee minusta jotain.

Olen viimeksi ollut kotona hoitovapaalla kun minikääpiö oli pieni. Silloin kotona olo oli jotenkin ”sallittua”. tein arvokasta työtä ollessani äiti pienelle ihmiselle. Nyt se pieni ihminen on jo eskarissa ja minä tulen olemaan joka päivä ihan yksin kotona. En ole lomalla, olen lomautettu… jostakin syystä minun päässäni nuo on kaksi aivan eri asiaa. En ole lomalla, olen hyödytön. Kaksi kuukautta on pitkä aika olla tekemättä mitään. Selailin työkkärin sivuja ja totesin että kaksi kuukautta on myös auttamattomasti liian lyhyt aika hakea mitään töitä siksi ajaksi. Täytyy sanoa että nyt jos koskaan pelkään tulevani hulluksi, yhtäkkiä kiire jota olen valittanut kokemani alkaakin tuntua paljon paremmalta vaihtoehdolta kuin hyödyttömyys ja aika.

Kyllähän tästä selvitään, ihan varmasti. Ihmiset selviää työttömyydestä ja pidemmistäkin lomautuksista, kyllä tästä selvitään hoen itselleni tasaisin väliajoin. Silti se  tyyppi olkapäällä jolla on pirunsarvet  huutelee että olisitko kuitenkin voinut tehdä joskus jotain paremmin, oletko oikeasti antanut kaikkesi, olisitko voinut olemalla jotain muuta kuin sinä pystynyt hoitamaan tilanteen niin että tätä ei olisi päässyt tapahtumaan…. Kummallista mitä ihmismieli ajatteleekaan. En ikinä kuvitellut olevani ”kiinni työssäni”, en ole tässä mitenkään erityisen hyvä tai mitenkään tuntenut päässeeni kutsumus ammattiini, jos etukäteen olisi kysytty että miltä tuntuu jos sinut lomautetaan tai irtisanotaan niin olisin luultavasti sanonut että ”eipä siinä mitään, uusia tuulia kohti vaan..” Mutta näköjään sitä sitten onkin aika urautunut ja enemmän kuin ikinä voisi kuvitellakkaan.

 Onneksi en ole asian kanssa kuitenkaan ihan yksin. Vaikka itse tunnen itseni arvottomaksi ja hyödyttömäksi niin muutamalta kaverilta sain jo eilen muistutuksen siitä että tämä ei ole maailman loppu. Siihenhän se on uskottava  Hetken saa vi****taa mutta sitten on noustava ylös. Hetken saa piilotella itseään maailmalta mutta sitten on näyttäydyttävä taas, hetken saa luhistua ja sen jälkeen on kerättävä palaset ja jatkettava taas.  Ehkäpä tälläkin on jokin tarkoitus, ehkäpä keksin jotain uutta jolla täytän tyhjiön.. siihen on uskottava.

Mutta siis, marraskuun 11 pv eteenpäin mulla on AIKAA, seuraavat kaksi kuukautta, ne ystävät ja kaverit joita en ikinä ehdi näkemään niin saa ottaa yhteyttä, mitään ”kivaa” en pysty kanssanne tekemään koska rahapussi huutanee tyhjyyttään mutta aikaa minulla on teille antaa. Rakkain terveisin hyödytön!!


PS. Sukulaiset, tuttavat ja kaverit, tänä vuonna teille  joulukortteihin, joulumuistamisiin sekä joululahjoihin suunnatut varat on jäädytetty, kahvit /glögit voin teille tarjota mutta tortutkin saatte tuoda itse.

Jokaisella pilvellä on kuitenkin kultareunukset ja tällä kertaa kultareunuksena on se että tänä jouluna minä olen kotona koko lasten joululoman ajan. Tänä jouluna syödään ehkä enemmän riisipuuroa kuin kinkkua, graavilohta tai kalliita juustoja mutta sen riisipuuron lisäksi minulla on aikaa. Toivottavasti siihen mennessä olen sisäistänyt että se aika on toisinaan  ihan kiva juttu…..