Tällä hetkellä on hyvä olo. Ja näinä hyvinä hetkinä sitä uskaltaa hieman mietiskellä.
Tänään mietiskelin sitä että vaikka elämä välillä minua tuntuu kolhivan niin olenkohan kuitenkin syntynyt onnellisten tähtien alla?  Jos minulta kysyy että mikä on pahinta mitä minulle on ikinä tapahtunut niiin vastaan varmaan että ei minulle ole oikein ikinä tapahtunut mitään pahaa. On ollut ikäviä juttuja mutta ei ikinä mitään niin pahaa ettenkö olisi selvinnyt eteenpän. Olenko vain onnekas vai mistä se johtuu?

Lapsena kun vanhempani erosi muistan sen tunteen kun siskoni sanoi keskellä keittiötä jonkun pienen riidan keskellä  että "sun isä ei muuten tule ikinä takaisin.." Pieni minä en oikein ymmärtänyt. Meni aikaa. Näin vanhempiani mutta totta se oli. isä ei ikinä tullut takaisin kotiin, siihen kotiin jossa silloin asuttiin.  Ymmärsin jo silloin että tämä on nyt jotakin todella surullista mutta en oikein osannut määrittää että miten se oli surullista. Oli liian kiire olla lapsi. Vanhempiani tuli hyvin toimeen eron jälkeen enkä oikein osannut sitten ajatella sen enempää. Eli ikävä juttu mutta siitäkin pääsin yli ja eteenpäin.

Hieman vanhempana lapsena, esiteininä, minulla oli tajuttomuuskohtauksia. Muistan monesti että olin koulussa ja seuraavan kerran taju palasi sairaalassa. Kukaan ei tiennyt missä vika, kukaan ei osannut sanoa miten ne saisi loppumaan. Kukaan ei voinut sanoa muuta kuin että "outoa". Muistan että nuo kohtaukset vei minut pariksi kuukaudeksi sairaalaan. Sairaalassa olin kiltti tyttö. Minusta ei ollut vaivaa kenellekkään. Hymyilin ja suoritin koulutehtäväni ja kotiuduin. Elämässä meni pari kuukautta mutta olihan tuota aikaa. Sairastuminen ja sairaalassa pitkään oleminen oli ikävä juttu mutta kun kotiuduin elämä jatkui tasaisena. Selvisin siitäkin.  Matka jatkui eteenpäin.

Nuorena sairastuin anoreksiaan. Tauti tuli päälle pikku hiljaa ja taka vasemmalta. Vieläkin olen sitä mieltä että "ei se ollut niin paha kuin olisi voinut olla". Vieläkin minusta tuntuu että selvisin siitä jotenkin "liian helposti". Tai ei se helppoa ollut mutta silloinkin kun päätös tervehtymisestä oli tehty oli suunta koko ajan selkeä. Halu parantua.  Syömishäirö on toki peikko joka vaanii edelleen ja etenkin kun on paska olla niin helposti tulee jätettyä syömättä, aallonpohjassa tekee mieli oksentaa mutta silti se peikko ei enää kuulu elämääni. Selätin senkin peikon. Anoreksia oli ikävä juttu mutta selvisin ja pääsin eteenpäin.

Aikuisiän raskain kokemus on toki tämä ero. Vielä on paljon tehtävää mutta jostakin syvältä kumpuaa usko siihen että selviän tästäkin. Välillä yksinäisyys ravistelee kovin käsin ja oma pää huutaa ja haukkuu. Välillä kateus saa silmät näkemään kaikilla muilla vain hyvää ja oman elämän kovin synkkänä mutta silti... on hetkiä, hetkiä joita on nykyään päivä päivältä  enemmän jolloin tiedän että selviän.

Tuntuu että ehkä minä olen kuitenkin  syntynyt onnellisten tähtien alla. Kolhia voi koettaa mutta minä nousen aina.  
Näiden tähtien alla ... joskus minä olen ehjä.