Viime vuonna kirjoitin uskosta, toivosta ja rakkaudesta.
Tänä vuonna haluan kirjoittaa tunteista, rohkeudesta ja ehkäpä hieman myös siitä rakkaudesta.

Vuosi 2018 Tunteiden ja rohkeuden vuosi.

Vuoteen mahtuu niin kovin paljon tunteita. Erityisherkkänä ihmisenä välillä tunteet uuvuttaa ja saa valtaansa silloinkin kun olisi ehkä enemmänkin järjen vuoro toimia tunteiden sijaan.
Tunteet ovat vieneet minut vuoden aikana moneen paikkaan. Paniikkikohtauksiin jolloin suru ja pelko muuttuu fyysiseksi kivuksi. Kylmälle kylpyhuoneen lattialle kyyneleet silmissä miljooniksi palasiksi hajonneena. Meren rantaan kivelle istumaan, tuijottamaan aaltoja ja miettimään ääretöntä. Yön pimeydessä tutuille rappusille istumaan ihan hiljaa, vain ollakseen lähempänä heitä joita on kova ikävä.
Tunteet ovat vieneet minut kauniisiin paikkoihin. Kirkkoihin ja konserteihin istumaan kylmät väreet iholla ja nauttimaan musiikista. Helteisinä kesäpäivinä veneeseen, lämpimän tuulen hivellessä ihoa, katsomaan aaltojen keinuntaa ja syömään kurkkuvoileipää. Ihaniin päiviin lasten kanssa kun saa nauraa niin että vedet tulee silmistä. Tunteiden kanssa olen saanut vajota keskelle perinteitä jotka tuo turvaa lohduttavana jatkumona täältä ikuisuuteen. Tunteet ovat vieneet minut hetkiin jolloin saan painaa pään tuttuun pehmeään kainaloon, hetkiin jolloin ei mikään voisi tuntua aidommalta, kauniimmalta tai turvallisemmalta.
Tunteet ovat vienneet minut hetkiin joilla on minulle merkitystä. Niin hyviin kuin huonoihinkin. Voisin väittää että ilman tätä suurta tunteellisuuttani olisi jäänyt kovin paljosta paitsi.

Tunteet ovat vaatineet kuitenkin aika paljon rohkeutta.
Rohkeutta sanoittaa omat fiilikset, rohkeutta uskoa siihen että on ok tuntea juuri niin. Rohkeutta antaa itsensä käydä läpi kaikenlaiset tunteet, vihasta ja pettymyksestä, luottamukseen ja rakkauteen.

Tämä vuosi on ollut minulle rohkeuden vuosi. Tänä vuonna on vaatinut rohkeutta antaa itsensä heittäytyä ja tutustua itseensä. Itkeä kun itkettää, nauraa kun naurattaa ja olla häpeilemättä juuri se ihminen joka olen. Rohkeutta on vaadittu silloin kun olen sanonut mitä mieltä olen asioita ja pitänyt puoleni myös epämiellyttävissä tilanteissa. Rohkeutta on vaadittu myös silloin kun olen pitänyt kiinni oikeudestani rakastaa läheisiäni ja vaalia minulle tärkeitä hetkiä ja perinteitä. Suuresti rohkeutta vaati myös se kun sydän vieläkin hieman säröillä, epäonnistumisen pelkoa uhmaten uskalsin hypätä uuteen parisuhteeseen, uskalsin antaa toisen olla enemmän kuin ystävä, uskalsin antaa itselleni mahdollisuuden uuteen onneen.
Eniten rohkeutta on kuitenkin vaatinut ajatus siitä että saan rakastaa itseäni juuri tälläisenä. Tälläisenä tunteellisena höppänänä mistä ei ikinä voi tietää että mikä milloinkin on maailman suurimman surun tai ihanimpien ilonkyynelten aihe. Vaikka minulle sanottaisiin rumasti, tunteitani loukattaisiin tai kovasti minua satutettaiisin niin silti minun ei tarvitse muuttua kelvatakseni. Minä saan rakastaa itseäni juuri näin.

Tämä vuosi on ollut rankka mutta silti kovin rakas.
En voi sanoa valehtelematta että hetkeäkään en vaihtaisi mutta nekin hetket jotka mieluusti unohtaisin on loppuenlopuksi niitä jotka ovat työntäneet minut kohti sitä rohkeampaa ihmistä joka olen nyt.

Kiitos rakkailleni, te olette nykyään aika iso joukkio. Te tiedätte kyllä keitä te olette, te olette heitä jotka ovat "ikuisesti aina tatuoinnin lailla" olemassa ja olette minulle valoja pimeyden keskellä. Kiitos ystäville, niin vanhoille kuin niille uusillekkin joihin olen vasta tutustumassa. Kiitos tuttaville, heillekkin jotka eivät enää moikkaa mutta etenkin niille jotka haluaa edelleen jakaa tämän kauniin tunteikkaan maailman kanssani.

Ihanaa tunteikasta ja rohkeaa vuotta 2019 kaikille

Olette rakkaita

38 vuotta 🙄
Miten tähän on oikein päädytty. Vastahan täytin 18 v. Olin nuori, täynnä unelmia ja haaveita. Empä olisi sinä päivänä ikinä osannut kuvitella minne elämä minua kuljettaa, mitä kaikkea tulisin menettämään, kuinka paljon tulisin saamaan ja kuinka paljon rakkautta maailmaan mahtuukaan. Sinä päivänä olin vain onnellinen, rakkaiden, ystävien ja sukulaisten ympäröimänä.
En ehkä ole elämässäni siinä tilanteessa mitä olin toivonut, ajatellut tahi kuvitellut. Vuodet on kohdelleet välillä rankemmin ja välillä hellemmin mutta täällä sitä edelleen sitkutellaan. En ala enää edes arvailemaan missä ja minkälaisessa tilanteessa tai mitä kaikkea olen saanut kokea 10 tahi 20 vuoden päästä mutta toivon että silloinkin vielä täällä heilun.
Onhan tämä 38 vuotta ollut kuitenkin kovin kaunis, suloisen suolainen matka kulkea, kaikkine kivineen ja kantoineen.
Iloja, suruja ja rakkautta ❤
Kiitos heille kenen kanssa olen saanut matkaani kulkea, olette tehneet matkasta kauniin ja elämän makuisen.
#synttärityttö

Tällä hetkellä on hyvä olo. Ja näinä hyvinä hetkinä sitä uskaltaa hieman mietiskellä.
Tänään mietiskelin sitä että vaikka elämä välillä minua tuntuu kolhivan niin olenkohan kuitenkin syntynyt onnellisten tähtien alla?  Jos minulta kysyy että mikä on pahinta mitä minulle on ikinä tapahtunut niiin vastaan varmaan että ei minulle ole oikein ikinä tapahtunut mitään pahaa. On ollut ikäviä juttuja mutta ei ikinä mitään niin pahaa ettenkö olisi selvinnyt eteenpän. Olenko vain onnekas vai mistä se johtuu?

Lapsena kun vanhempani erosi muistan sen tunteen kun siskoni sanoi keskellä keittiötä jonkun pienen riidan keskellä  että "sun isä ei muuten tule ikinä takaisin.." Pieni minä en oikein ymmärtänyt. Meni aikaa. Näin vanhempiani mutta totta se oli. isä ei ikinä tullut takaisin kotiin, siihen kotiin jossa silloin asuttiin.  Ymmärsin jo silloin että tämä on nyt jotakin todella surullista mutta en oikein osannut määrittää että miten se oli surullista. Oli liian kiire olla lapsi. Vanhempiani tuli hyvin toimeen eron jälkeen enkä oikein osannut sitten ajatella sen enempää. Eli ikävä juttu mutta siitäkin pääsin yli ja eteenpäin.

Hieman vanhempana lapsena, esiteininä, minulla oli tajuttomuuskohtauksia. Muistan monesti että olin koulussa ja seuraavan kerran taju palasi sairaalassa. Kukaan ei tiennyt missä vika, kukaan ei osannut sanoa miten ne saisi loppumaan. Kukaan ei voinut sanoa muuta kuin että "outoa". Muistan että nuo kohtaukset vei minut pariksi kuukaudeksi sairaalaan. Sairaalassa olin kiltti tyttö. Minusta ei ollut vaivaa kenellekkään. Hymyilin ja suoritin koulutehtäväni ja kotiuduin. Elämässä meni pari kuukautta mutta olihan tuota aikaa. Sairastuminen ja sairaalassa pitkään oleminen oli ikävä juttu mutta kun kotiuduin elämä jatkui tasaisena. Selvisin siitäkin.  Matka jatkui eteenpäin.

Nuorena sairastuin anoreksiaan. Tauti tuli päälle pikku hiljaa ja taka vasemmalta. Vieläkin olen sitä mieltä että "ei se ollut niin paha kuin olisi voinut olla". Vieläkin minusta tuntuu että selvisin siitä jotenkin "liian helposti". Tai ei se helppoa ollut mutta silloinkin kun päätös tervehtymisestä oli tehty oli suunta koko ajan selkeä. Halu parantua.  Syömishäirö on toki peikko joka vaanii edelleen ja etenkin kun on paska olla niin helposti tulee jätettyä syömättä, aallonpohjassa tekee mieli oksentaa mutta silti se peikko ei enää kuulu elämääni. Selätin senkin peikon. Anoreksia oli ikävä juttu mutta selvisin ja pääsin eteenpäin.

Aikuisiän raskain kokemus on toki tämä ero. Vielä on paljon tehtävää mutta jostakin syvältä kumpuaa usko siihen että selviän tästäkin. Välillä yksinäisyys ravistelee kovin käsin ja oma pää huutaa ja haukkuu. Välillä kateus saa silmät näkemään kaikilla muilla vain hyvää ja oman elämän kovin synkkänä mutta silti... on hetkiä, hetkiä joita on nykyään päivä päivältä  enemmän jolloin tiedän että selviän.

Tuntuu että ehkä minä olen kuitenkin  syntynyt onnellisten tähtien alla. Kolhia voi koettaa mutta minä nousen aina.  
Näiden tähtien alla ... joskus minä olen ehjä.
 

Usko, toivo ja rakkaus ❤

Usko. Vuosi on vaatinut paljon uskoa. Minun on pitänyt uskoa siihen että joskus on se kauniimpi aamu. Uskoa siihen että elämä kantaa vaikka välillä askel on raskas ja aallon pohja pimeä. Vuosi on antanut uskon ja toiveen paremmasta.

Toivo. Vuosi on antanut aihetta toivoon. Toiveen siitä että joku ottaa kiinni kun putoaa. Toiveita kauniista illoista ja aurinkoisista aamuista. Toiveen rauhasta sisälläni, siitä että ei enää tarvitsisi juosta karkuun itseään ja omia pelkojaan. Toiveen siitä että joskus uskallan katsoa peiliin ja todeta itselleni että kelpaan juuri näin. Vuoteen sisältyy toive siitä että kaikilla on joskus rauha ja hyvä olla.