TUntuu kuin tämä blogi kulkisi minun ahdistuksesta  aina seuraavaan minun hadistukseen. MInua tuntemattomat ihmiset saavat minusta varmaan todella ahdistuneen kuvan mutta sillehhän en tietysti minkään voi. Nyt koska kirjoitukseen hiipii  taas yksi ikävä  tosin jokseenikin jo tiedetty ahdistuksen aihe niin aloita tekstini kuitenkin positiivimsemmilla asioilla...

 ja mikä sen positiivisempaa kuin eilinen VAPAAPÄIVÄ... Kivasti katkaisi viikon tuo yksi päivä ilman toimistossa ilstumista. Vaikka homma tiistaina jäikin inne hieman keskeneräisiksi ja vieläkään en hurjasti osaa (jotain jo kuitenkin ) niin en suostunut työasioita eilen murehtimaan. Olin vain itseäni ja löapsia varten...

Aamulla mentiin vaavelin kanssa kerhoilemaan, vaaveli leikki nätisti ja minä sain höpötettyä kaikki parin päivän aikana tulleet asiat kaverilleni. 

Vanhin ja keskimmäinen olivat eskarists  ja koulussa, kun he sieltä kotiutuivat teimme ruokaa ja söimme kaikessa rauhassa. Ruokailun jälkeen olikin sitten liikunkerhon vuoro. SEn ajan kun isot jumppasivat me vietimme vaavelin, miehen ja kaverin lapsen kanssa  siinä koulun pihalla  ja kun tytöt tulivat jumpalta jatkui ulkoleikit vielä puoli seitsemään asti. Sitten avan iltapesut ja hetkinen sohvalla nyypöttämistä ja nukkumaan. Kiva päivä. Itselleni päivästä jäi mileen AIKA, ei ollut kiire mihinkään ja monesti katsoin kelloa että "ai onko se vasta noin vähän, tässähän on aikaa vaikka mihin..." Ajasta huolimatta vapaa päivä kuitenkin loppui ja tänään on töitä taas .

Mutta sitten siihen ikävämpään juttuun... Hani koiramme ei ole enään entisensä.  Nyt jotenkin huomaa merkit aiemmin kun on yhden koiran tässä puolen vuoden sisään hautaan saattanut. Hani nukkuu paljon, juo paljon, ei halua kävellä hihnassa (vapaana kyllä) ja jonkin aikaa käveltyä huomaa että käy jalkoihin. Ihan mielellään ei myöskään enään sisällä kulje rappusista... taita olla meillä piakkoin taas vaikeat ajat edessä. Tiedän että tuota tulee  kamalaa... en usko ajatukseen että siihen voisi tottua kun äsken meni yksi niin samoilla suruilla... en usko siihen. lapset , varsinkin keskimmäinen tulee sekoamaan täysin.,... yksi onni tässä asiassa on.. että vaikka Tessan meille tuleminen aiheuttikin aikanaan kauhean kalapaliikin niin luojalle kiitos että se otettiin... nyt jos/kun kohta joudumme taas suruasiaa käsittelmään niin on kuitenkin mukava ajatella että tassujen tepsutus kotona jatkuu, vaikkakin vain yhden koirin voimin.... Siinä on taas ahdistusta käsiteltäväksi.... mutta onneksi se nyt tuskin on ihan tämän päivän asia... tosin tänään minun ja mieheni on asiasta keskusteltava. Tuntuu pahalta katsoa Hania kun näkee samat piirteet kuin Emmassa puolisen vuotta aiemmin, pahaltahan se tuntuu mutta jossakin vaiheessa päätös on tehtävä....