Eilen tajusin että minulla on isoja lapsia. Ensimmäistä kertaa eläissäni tein huomion ILMAN katkeruutta ja surua siitä että lapset on jo aika isoja.

Ensimmäisen kerran ahaa elämys tuli uimahallissa kun katselin kun vauvauimareiden äidit yrittivät pukea kiemurtelevia lapsiaan, joku konttasi karkuun minkä ehti, toinen vaati suureen ääneen riisikakkua ja vaikka kukaan noista puolialastomista naisista ei näyttänytkään mienkään tuskastuneelta niin silti mietin, kun katsoin omiani kun he siinä laittoivat itse vaatteita päällensä ja kun vanhin auttoi minikääpiötä päättämään että kumpaan jalkaan kengät tulivatkaan ja kun itse sain pukea rauhassa, siinä minä sitten mietin että whou, minun lapset on isoja, minun lapset on jo helppoja. Jännä sinänsä koska ikinä kun esimeriksi minikääpiön vauva aikaan käytiin uimassa niin ikinä en ajatellut että se olisi jotenkin vaikeaa enkä edes silloin kun isommat oli molemmat pieniä niin silloinkaan ei uimahalli ole ikinä ollut minulle ongelma mutta silti, eilen totesin etä en kaipaa tuota vauva aikaa jolloin omat vaatteet roikkuu naulakossa sillä välin kun yritän syöttää ja pukea kiemurtelevaa vauvaa samaan aikaisesti kuivaten jonkun hiuksia, ei minun ei ole sitä ikävä ei vaikka ne vauvat olivatkin eilen aika  suloisia pienine makkarajalkoineen ja pulleine vauvan poskineen.

Toinen kohta eilen jolloin tajusin että lapset kasvaa oli kun lähdimme miehen kanssa lenkille. KAHDESTAAN, kahdestaan heitimme reilun tunnin lenkin (puhelimet mukana tottakai) ja sllä välin lapset katsoivat kotona lasten ohjelmaa (Gnoomeota ja JUulia joka oli kuulemma ollut AIVAN HUIPPU) Vaikka lenkki kulki semmoista reittiä että hätätianteessa olisimme olleet juosten kotona hyvinkin nopeasti ja vaikka puhelinta tuli tarkistettua useammankin kerran niin silti WHOU, minun lapset pitä huolen toisistaan sen aikaa kun me käydään lenkillä...pieni juttu mutta eilen kun sen tajusi niin se tuntui aika isolta.

Ja nyt ei pidä käsittää väärin. MInä rakastan vauvoja. Ja luultavasti kun ystäväiseni saa tammikuussa vauvan hakkaan päätä seinään ja itkeä pillitän kun semmoista nyyttiä ei minulla ole. Mutta nyt tuntuu itseasiassa aika mukavalta kun lapset kasvaa. Lapset kasvaa ja heidän kanssaan oleminen muuttuu, kuinka ihanaa minusta onkaan pelata muistipeliä koko porukan kanssa tai isompien kanssa korttia tai kuinka kivaa onkaan piirtä asfalttiliiduilla kinkkausruutu ja hyppiä siinä, hyppynaruilukin on mukavaa.... Ja eilinen lenkki jotenkin antoi itselleni lupauksen myös siitä että kun lapset koko ajan kasvaa niin pikku hiljaa lisääntyy aika myös parisuhteessa. Tällä hetkellä vielä mennään niin että miehen kanssa tärkein puheenaihe on lapset ja voi olla että viikkoon ei ehditä sanoa toisillemme kuin moi ja heippa mutta silti, eilen käytiin kahdestaan tunnin lenkillä ja lapset pärjäsi hienosti. JOskus meillä on aikaa myös toisillemme enemmän, uskon niin. 

Nytkin kun kirjoitan tätä tekstiä on kaikki tytöt ulkona. Kaikki kolme näyttää tuossa pihatiellä piirtävän asfalttiliiduilla ja juoksentelevan piirustuksiensa ympäri, Isommat pitää huolta minikääpiöstä ja vaikka he tappelevat ja riitelevät usein niin silti näen kuinka he toisistaan tykkäävät. Heti auton tullessa nappaa keskimmäinen minikääpiön kädestä ja pitää sitä kiinni tien reunassa niin kauan kun auto on mennyt kokonaan ohi.  Äsken vanhin haki nenäliinoja pyyhkiäkseen minikääpiön nenää. Vaikka minikääpiö välillä isommille huutaakin kuinka se heitä vihaa ja kuinka siskot on "IHAN TYHMIÄ..." NIin silti näin ikkunan läpi touhua tuijottettuani sanoisin että nuo isot on minikääpiön idoleita. JOkainen liike ja ele jonka vanhemmat tekevät imee minikäpiö itseensä ja matkii heitä. 

Tämä hetki kun katson sovussa leikkiviä lapsia saa jopa melkein unohtamaan sen että tämä aamu alkoi sillä kun kuuntelin kun vanhin ja minikääpiö tappeli yläkerrassa ja kuinka keskimmäinen huusi kuin hinaaja kun joku meni hänen huoneeseen, eli ei se ehkä aina pelkkää ruusuilla tanssimista ole mutta silti.... Minun ihanat isot lapset  !