Vuosi 2014.... 

Vuoden yhteen summaaminen onkin haasteelista.. Ei ole montaakaan blogimerkintää josta ammentaisi apua muisteluihin. Kiire on vienyt ajan blogilta. Paljon mahtavian muistoja on jäänyt kirjaamatta. Paljon iloa ja naurun hervotonta herskymistä on suljettu vain omaan sydämeen ja muistot on tallessa siellä mutta ei jaettuna. Se harmittaa hieman. Olisi ihana jälkeen päin lukea pienetkin yksityiskohdat siitä mikä ilon sai aikaan mikä sain naurun tunteen vatsanpohjaan,vaikka toki ne pääasiat muistaa mutta ne pienen pienet asiat olisi ollut kiva lukea jälkeen päin ja muistella. Kiire yhdessä kirjoittamisen kanssa on kuin kirosana...  kiireessä ei tule tekstiä sieltä mistä sen haluasi tulevan. Kiireessä sydän ei löydä näppimistölle ja tekstistä puuttuu sielu. 

 Kiireestä johtuva  kirjoittamattomuus harmittaa hieman mutta  on siinä muutakin... jotkut asiat on vain halunnut jättää tarkoituksella kirjoittamatta, joidenkin asioiden on vain pitänyt saada olla hiljaisuudessa. Muhia ja maustua jotta niitä pystyy käsittelemään, Jotkut hetket ovat olleet liian kipeitä ylös kirjattavaksi. Jotkut eivät vain ole halunneet tulla ylös kirjoitetuiksi... Se että tarkoittaako se suojeleeko sitä itseään kirjoittamattomuudella vai pakeneeko tunteita jotka pelottaa en saa sanoa mutta  jotkut asiat olisivat olleet liian kipeitä ja aivan liian tosia ylös kirjoittetuina. Ihminen pystyy huijaamaan itseään mutta jos sen kertoo muille täytyisi valehdella muille ja se..... itseään on helpompi huijata.

Mutta nyt kun kerta istuin tähän koneelle, otin aikaa ja ajatuksen mukaani niin yritän katsoa vuotta  taaksepäin, katsotaan mitä tulee ulos tällä kertaa.

Viime vuonna tähän aikaan sain kirjoittaa helpohkosta vuodesta, ei ollut suuria murheita, oli pieniä vastoin käymisiä mutta vuoden 2012 jälkeen tuntui vuosi 2013 helpolta.  Tänä vuonna en tunne ehkä ihan samoin. Helpoksi en voi vuotta 2014 luokitella mutta toisaalta en mitenkään huonoksi, vaikeaksi tai paskaksi vuodeksikaan... Sanoisin että omalla tavallaan "Katkeran suloinen vuosi!" 

Mikä vuodesta sitten on tehnyt katkeran...Raskaimman  ja syyttävimmän sormen osoitan kiireeseen. Sieltä se kumpuaa kaikki se paha joka tänä vuonna on kyyneleitä vuodattanut. Kiireessä on ollut välillä jopa tragikoomisia piirteitä kun tajuaa että kalenteri on täysi mutta silti haluaa vielä ihan välttämättä järkätä jotain, mistään ei voi tinkiä. Vaikka väkisin perkele kun kerta olin niin suunnitellut.

Kiire.....mitä se sitten oikeestaan onkaan... tarvetta tehdä jotta voi piiloutua... kiireessä ei ehdi eikä tarvitse ajatella muuta kuin päämäärää. Kiire sopii ihmiselle joka ei uskalla katsoa itseään. Kiire sopii ihmiselle joka ei tiedä haluaako tietää olisiko yhtään mitään ilman sitä kiirettä. Kiireessä on pakko hallita asioita, pitää langat omissa käsissä. Olla tarpeellinen, kiireessä ihminen tuntee olevansa joku, jossain vaiheessa sitä vain tajuaa että onko siten kuitenkaan mitään....

Kiireessä sitä huomaa kiljuvansa palosiireenin lailla kun ulkohousut jää oven pieleen naulakon sijaan tai jos keittiö on aamupalan jäljiltä kaaoksessa. Kiireessä sitä keskittyy niin siihen kiljumiseen että kun olisi vain hengittänyt hetken  niin olisi siinä samalla nähnyt ja kuullut kuinka lapset innolla selittävät niistä ulko-oven pieleen jäänneistä housuista jotka lötyi kaapista... ihan kuin uudet housut.  Kun olisi hengittänyt hetken ja kahvikupposen äärellä vasta ihmetellyt aamupala kaaosta olisi ehkä huomannut kuinka ihanasti ovat likat auttaneet toisiaan äidin salireissun aikana, kuinka isommat ovat huolehtineet pikkusiskon herättämisen, aamupalan ja vaatteet. Jos se keittiö nyt jäi siivoomatta niin oliko se sitten niin että siihen auttoi se palosireeni kiljunta. Nopeuttiko se aamuhommia vai kävikö päin vastoin.... 

Kiireessä tingitään siitä mitä pitää liian helposti itsestään selvyytenä. Kiireessä ei kysellä puolisolta päivän kulumisesta. Kiireessä ei nähdä että toisella olisi jotain kerrottavaa. Kiireessä ei halua, kiireessä ei ehdi kuunnella. Kiireessä on helppo sanoa itselleen että minä hoidan tämän ja tuon vielä ennen kuin otan kädestä kiinni. Vielä tuo yksi juttu ennen iltapusua ja  toinen ennen kun kerron sen hyvän jutun viime viikolta...kiireessä se juttu unohtuu kuitenkin. Kiireessä meinaa käydä huonosti...todella huonosti. Kiireessä ei huomaa että kainaloon painautumalla ja osaamalla pyytää apua olisi sitä saanut.. oliko ihan pakko hoitaa vielä se ja se vai olisiko vain voinut tarttua siitä rakkaimmasta ja tutuimmasta kädestä kiinni ja huilata hetken.

Kiire kirosana jota tulee  käytetty liikaa... kiire on toki välillä ruuhkavuosien kouriessa hajottavaa ja todellista mutta tänä vuonna olen tajunnut sen että osittain kiire on laiskuutta. Laiskuutta ja pelkoa, mahdollisuus paeta. Kiireessä on mukana  se kalvava tunne että tietää että tää ei voi mennä näin tai hajoaa itse sisältä tai sitten hajoaa joku toinen. Hommat tulee hoidettua mutta liian kalliilla hinnalla, kiireeseen voi  hajottaa itsensä tai jotain vielä tärkeämpää...

Jos katkeran ja hajottavimman maun vuoteen aiheutti kiire tai siihen piiloutuminen niin entäs sitten se vuoden suloinen osuus... MItä olen oppinut, mikä on saanut aikaa iloa ja onnen kyyneleitä..

Tähän voisin kirjoittaa niin paljon...olisi paljon ihan pieniä juttuja jotka muistan ja olen tallettanut sydämeeni sillä hetkellä kun ne on tapahtuneet. Paljon pienen pieniä juttuja jotka on saanut nousemaan sen kiireen keskeltä tajuamaan että ainoa joka sen kiireen lopettaa olen minä itse.  

Yksi tärkeimmistä asioista joita olen tänä vuonna oppinut on itsekkyys. Ennen pidin itsekkyyttä pahana asiana. En osannut enkä uskaltanut sanoa sitä mitä minä haluan tai miltä minusta tuntuu. Luovin aika pitkälle sen mukaan mitä luulin muiden minusta haluavan... "Kiltti tyttö,harmiton..." Jossakin vaiheessa kun tajusin että en voi mitenkään miellyttää kaikkia aloin pohtia mitä minä itse haluan.... oli aika kauheaa huomata että en tiennyt.. en osannut ajatella jos kukaan ei ollut neuvomassa. Tuntui että kuin päätökseni ja valintani olisi olleet aina muiden valintoja heikompia tai huonompia..... Kun oli kiire ei ehtinyt ajatella mutta kun päästi kiireeen reunasta irti ...olikin irrallaan....Joskus kauan aikaa sitten, monia vuosia aiemmin kun keskusteltiin erään pelin keskellä heikkouksista,miehen sanoi minulle että minun heikkouteni on "jonkinlainen epävarmuus itsestäni tai itseni vähättely..." tuolloinen tajunnut mistä hän puhui mutta tänä vuonna sen tajusin. Kiireen  keskellä olen ollut niin janoissani kuulla muiden kehuja että olen unohtanut sen kuinka itseä kunnioitetaan ja kehutaan. Olin unohtanut itseni, olin vain osa kokonaisuutta. Mutta nyt olen oppinut... tai en ole oppinut vaan olen alkanut opetella, sanotaan näin. Olen alkanut opetella sitä että minkälainen ihminen juuri MINÄ olenkaan.MItä juuri MINÄ haluan. 

Mitäpä minä sitten haluan.. no tänä vuonna se on käynyt harvinaisen selväksi. Haluan perheeni. Yhdessä ja kokonaisena. Juuri niine katkerine kipupisteineen ja tyhmine ongelmineen. Juuri sellaisena osiensa summana jona se onkin. EMME OLE TÄYDELLINEN PERHE, kaukana siitä. Mutta me olemme juuri sellainen perhe jonkalaisen juuri me tarvitsemme ja minkälaisen juuri me olemme luoneet. Tiedän että meidän perhe on joidenkin mielestä ihan kaoottinen, täynnä ääntä, huutoa ja kiljumista. Menoa ja meininkiä, sähläämistä ja liikaa draamaa mutta kun minä katson perhettäni niin näen kolme maailman kauneita lasta, vahvaa sisarusta jotka seisoo rintarinnan tiukan paikan tullen, ei mitään tahtooni taipuvia prinsessoja vaan nuoria naisia täynnä vahvuutta ja itsevarmuutta enemmän kuin minussa on koskaan ollut, tyttäreni  joita rakastan enemmän kuin sanat ikinä riittävät kertomaan.  Kun katson perhettäni näen mieheni jonka tiedän omakseni, jota en vielä tänäkään päivänä osaa arvostaa kylliksi. Näen miehen jonka tiedän kävelevän kuuhun ja takaisin lastensa ja perheensä vuoksi. Mieheni joka tuntee minut läpi kotaisin, mieheni joka on jokaisen muun ihmisen lailla kohdannut omat ongelmansa ja kantaa niistä omat haavansa, mieheni jolle haluan kertoa joka ikinen päivä hänen loppuelämänsä ajan että hän on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut. Kun katson perhettäni näen myös itseni. Naisen joka leijonaemon lailla pitää omiensa puolta. Naisen joka seisoo rakkaidensa rinnalla tapahtuipa mitä tahansa. Naisen jota ei siitä pelotella pois koskahän tietää että siinä on hänen paikkansa. Äitinä ja puolisona.  Kun katson perhettämme haluan nähdä ja näen perheen, yksikön joka on vahva ja vaarallinen, hillitön ja hassu. Osien summa TÄYNNÄ RAKKAUTTA. 

Perheen lisäksi haluan ystäväni... juuri ne samat vanhat, hassut ja ihan parhaat, ne joiden kanssa ei tarvitse miettiä sanojaan. He joiden kanssa menee ilta leppoisasti, kukaan ei kuuntele toisiaan mutta silti kaikki kuule kaiken. Nämä ihmiset minä haluan pitää lähelläni. Ja uudet ystävät... olen saanut tänäkin vuonna uusia ystäviä ja kavereita, heistä haluan pitää kiinni. Ystävät niin uudet kuin vanhatkin ovat niitä joiden kanssa valuu ilon kyyneleet ja vatsalihakset tutisee ja he ovat myös perheen lisäksi niitä joiden kanssa vuodatetaan myös ne surun kyyneleet. Paljon pahoja asioita on tapahtunut tänä vuonna rakkaille ystäville... toivon että olen osannut olla edes jollakin tavalla avuksi.... sitä minä todella toivon...

Mutta siinä se vuosi kaiketi oli...Katkeraa tuskaa, melkein liian myöhään pelastuneita kohtaloita, riitoja ja rakkautta.  Ennen kaikkea elämää, arvokasta elämää!

Vuosi 2014,  

Surua ja itkua , oppimista ja opettelua, iloa ja onnen kyyneleitä!

Kiitos rakkaille, ystäville ja tutuille, teitte vuodesta vuoden jolla on väliä!!!