Eilen aloin askarrella Vaavelin synttäri kutsu kortteja. Tai oikeastaan tein eilen vain semmoisen "koevedoksen" että tiedän sitten että millaisia korteista suunilleen haluan. Isot tytöt saavat hoitaa varsinaisten korttien liimaus ja koristelu hommat. Huomasin  eilen kun siinä sormet liimassa korttia väkersin että "VOI KUN TÄÄ ON HAUSKAA!" En ole aikaisemmmin oikein askartelusta piitannut, lähinnä pitänyt sitä pienimuotoisena pakkona (, lasten kanssa täytyy askarrella ja siinä se). Mutta nyt kun sain itse suunnitella ja omaksi iloksi korttia väkersin niin se olikin hauskaa.

Mietiskelin siinä sitten että miksi en ole hommasta aiemmin pitänyt niin jotenkin muistiini välähti kuva ala-aste ajoista: 

                      sain jonkun askarteluhomman värkättyä ja olin siihen todella tyytyväinen, hetken kuluttua naapuri pulpetista tyttö nousee ja heittää oman työnsä roskiin koska "se meni niin pilalle", käyn katsomassa työtä joka roskissa oli ja se oli TOSI hieno, siis paljon hienompi kuin omani.  Muistan kuinka mietin että jos tuo on pilalla niin minun väkerryksenihän on sitten ihan luokaton. Hetkellinen riemu omasta väkerryksestäni (jostakin syystä en muista että mikä se oli) vaihtui häpeään, miten minä pidinkään omaani hienona, ja pelkoon, opettaja vihaa tätä varmasti ja saan huonon numeron.  

En muista tuosta kerrasta oikein mitään muuta,en edes sitä että mitä opettaja työstäni sanoi, mutta voisiko olla että askartelu "vihani" ja se että olen aina ajatellut että en osaa askarrella juontuu noin kaukaisesta ajasta? Voisiko olla että silloin on ollut liian ankara itselleen ja tämä on vaikuttanut koko loppu elämään? ???

No mutta omille lapsilleni yritän koko ajan pitää askartelun hauskana. Jokainen tekee minkälaisen haluaa ja jos se nyt ei näytä ihan mallilta niin mitäs sitten. Työ ei ole pilalla jos jollakin muulla on hienompi, työ ei ole pilalla jos se ei ole samanlainen kuin toisella, työ ei ole pilalla jos on tehnyt siitä oman näköisensa, työ ei voi olla pilalla jos on antanut sen tekemiseen koko sydämensä.