Onko enää elämää....

Lueskelin kyyneeleet silmissä vanhoja päivityksiä. Ja katselin kuvia. Rakkaita muistoja. 

Viimeisen päivityksen  jälkeen on tapahtunut niin paljon. Monta vuotta on mennyt....  Paljon hyvää mutta paljon myös niitä juttuja jotka saa kyyneleet silmiin ja kirkumaan hysteerisenä.

Ei ole enää ehjää perhettä..... Kädet puristuu nyrkkiin kuin huomaamatta ja kyyneleet kihoaa silmiin... Epäonnistuin siinä mitä pidin maailman tärkeimpänä.

Yksi perhe on nyt jakautunut.  Yhdestä "täydellisestä kodista"  On tullut kaksi hyvää kotia. Vuorotellen  Isä ja lapset sitten taas äiti ja lapset.
Tuntuu oudolta. Juuri luin hurjasti muistoja, katselin kuvia....  Kuinka se nyrkin kokoinen pala jämähtikin tuohon kurkun kohdalle ja silmiin kerääntyi roskia.... Suloisen haikeaa.

Takana on rankka vuosi tai puolitoista.... ehkä jopa kaksi vuotta... kukapa sitä kärryillä pysyy. Vuodet tuntuu vaan kiihdyttävän vauhtiaan.  Useamman vuoden aikana sitä on paahtanut kuin heikkopää. Keskittynyt menemään tukka putkella. Ruuhkavuodet.... Jonnekkin sinne vuosiin jäi paljon hyvää  jotenkin silti  sitä niissä vuosissa kadotti itsensä. Ja kun ei enään löytänyt itseään niin ei sitä osannut enää etsiä sitä toistakaan.  Jonnekkin sinne me kadotimme toisemme. 

Voisin itkeä, kiljua ja huutaa.....Voisin kiukutella ja syyttää, voisin hautautua kivenkoloon ja vaipua tämän taakan alle...    Luoja tietää kuinka monta tyynyliinaa kasteltu kyynelin. Kuinka monta kertaa olenkaan niistänyt nenäni ystävän hupparin hihaan tässä viime aikoina.  Voisin romahtaa mutta sen sijaan yritän keskittyä siihen mikä on hyvää. Siihen mitä minulla vielä on. Ja siihen mikä ei ole kadonnut mihinkään.

Minulla on kaksi koiraa jotka liikuttaa minua luontoon enkä voi olla huomaamatta sen kauneutta, kaunista ja hiljaista rauhaa ja tilaa missä hengittää. Minulla on hyvä ex-mies joka on myös maailman paras isä lapsilleen. Hän  auttaa asiassa kuin asiassa olipa kyseessä lampun asennus tai Ikean reissun peräkärryn kanssa ajaminen. Minulla on kolme maailman rakkainta ja suuri sydämistä tytärtä joiden kasvamista saan seurata ja joille saan olla äiti.  Kaiken ikävän keskellä minulla on ystäviä jotka pitää kiinni ja rutistaa. Ystävä jolle soittaa vaikka keskellä yötä... juuri silloin kuin se kaikken pahin ahdistus viiltää sieltä syvimmästä kohdasta juuri yön pimeimpinä tunteina.

Kaiken tämän suuren surun ja  kaiken muutoksen keskellä minulla on kuitenkin niin paljon mistä olla kiitollinen. Kaiken keskellä minulla on usko tulevaan ja lapsenomainen luottamus siihen että asioilla on tarkoituksensa. Minulla on toivo paremmasta huomisesta ja varmuus siitä että jonain päivänä minä olen taas ehjä ja kun se tapahtuu niin voin taputtaa itseni selkään ja todeta " Sinä selvisit... selvisit ihan itse!" 

Tuntuupa hyvältä kirjoittaa taas.... ehkäpä jatkan taas tätä blogia... tai sitten en.

Päivä kerrallaan ilman paineita.