Luin tänään kirjan. Ehkä elämäni yhden koskettavimmista kirjoista. Luin sen käytännössä yhdeltä istumalta ja sen jälkeen jäin miettimään kirjaa. Kirjoittajan elämää. 

En yleensä lue vakavia kirjoja. Eli lukemani kirjat ovat yleensä hömppää jossa on onnellinen loppu ja aivot voi jättää narikkaan.. Yleensä kirjossa joita luen pääsen pakenemaan jonnekkin satumaailmaan ja voin unohtaa todellisuuden mutta nyt oli toisin. Kirja oli tosi tarina, se perustui ihmisen ihan oikeisiin omakohtaisiin kokemuksiin. Hienoisena selvityksenä kerrottakoot että kirjoittaja on minulle jollakin tasolla "virtuaalisesti tuttu", muuten tuskin olisin koskaan näin "vakavaan" kirjaan ikinä edes tarttunut.  Kirjoitaja on aikoinaan kirjoitellut samoille nettipalstoille joilla tuli aikaa vietteyä silloin kun odotin minikääpiötä. Kirjoittaja sai kaksostytöt,  kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan ja kirja kertoo tämän äidin, todellisen leijonaemon "taistelusta" lastensa puolesta. Se kertoo suuresta tuskasta ja rakkaudesta. ja siitä kuinka äärimmilleen ihminen voikaan venyä. Kuinka ihminen vaan jaksaa ja jaksaa. ja kuinka vaikeaa on joskus apua saada vaikka joka kanavasta avun tarve myönnetään. Kirjaa tuskin on tarkoitettu sankaritarinaksi mutta sellainen se minusta on. Pelkoa, voimaa, tuskaa , rakkautta ja raastavaa ikävää.

Kun oli tunnin verran lukenut kirjaa tajusin että en voi päästää sitä kädestäni ennenkuin joka ikinen sana kirjasta on saatettu loppuun. Vaikka tämä teksti oli raadollista tavallisesti lukemani hömpän rinnalla en silti voinut lopettaa lukemista. Välillä kyyneleet valuivat poskillani kun mietin ja kuvittelin kuinka avuttomalta on kirjoittajasta mahtanut tuntua. Tai oikeasti vain yritin kuvitella, ikinä tuskin kukaan pystyy tuollaista taakkaa edes kuvitteleman.

Olen aina ajatellut että ihmiselle annetaan vaan sen verran taakkaa jonka ihminen pystyy kantamaan, joskus kun oma elämä potkii päähän saatan hokea itselleni että "koettelee vaan ei hylkää..." tällä ajatuksella jaksan ja uskon että seuraava päin on jo parempi. Mietin tuota kirjaa lukiessani että miten on tuo äiti saanut voimia jaksaa seuraavaan päivään, mistä hän on saanut uskoa kun edessä tuntuu olevan vain vastoinkäymisiä vastoin käymisen perään. JAtkuva pelko ja huoli. Jatkuva "tyynenä" olemisen taakka. Kuinka rankalta onkaan tuntunut kun oma lapsi ei tulekkan kotiin sairaalasta vaan pieni ihminen muttuu "vieraaksi lapseksi", kuinka paljon syyllisyyttä ihminen voikaan kestää ja kuinka sitä ihminen pystyykään rakastamaan. Tuon naisen täytyy olla terästä, terästä mutta sydän täyttä kultaa. 

Mutta siis pointti jutussani oli se että tuo lukukokemus oli aika säväyttävä. En ole ikinä, en ikinä saanut kirjasta näin paljon mietittävää, en usko että mikään kirja on ylipäänsä koskettanut minua näin kovasti,  olisipa lukio aikoina tehty kirja arvosteluja tästä kirjasta kello peli appelsiinin sijaan. Tosin kirja julkaistiin vasta joten se olisi ollut mahdotontakin ja olisiko tuota kirjaa osannutkaan vielä silloin arvostaa, olisiko se herättänyt samanlaisia tunteita ellei itse olisi äiti.  Vaikea sanoa mutta en kyllä kadu hetkeäkään että otin "helpon hömpän" sijasta käteeni välilä tälläisen "painavamman" kirjan, enkä häpeä yhtään kyyneltä jonka kirjan takia vuodatin. 

Olen tunteellinen pöhelö myönnän sen mutta en usko että kukaan voi lukea tätä kirjaa tuntematta edes jotain. Kirjan kirjoittajalle toivon pelkkää hyvää jatkossa. Hänen lapsilleen pelkkää aurinkoa ja koko perheelle paljon suojelus enkeleitä heidän matkan varrelle.

Kirja joka minua näin kosketti oli "Kyllä minä sinua rakastan" kirjoittanut : Heidi Tujunen.