Vaikea kuvitella että siitä on jo vuosi aikaa kun viimeksi istuin tässä samassa hommassa koneen äärellä. Istuin ja mietin mitä tämä vuosi on tarkoittanut elämässäni, mitä jäi käteen ja mikä lipui pois.

Viime vuonna kirjoitin vaikeasta vuodesta, vuodesta joka oli ottanut enemmän kuin antanut, vienyt paljon antamatta mitään , vai oliko se kuitenkaan niin. Se vei paljon mutta samalla se myös antoi paljon, antoi uskoa siihen että joskus on oltava helpompaa, kaikki järjestyy kyllä kun on uskoa.

Tänä vuonna onkin sitten ollut helpompaa. Jos vuosi 2012 oli ehkä elämäni vaikein niin vuosi 2013 on ollut ehkä sieltä helpoimmasta päästä. Mietinkin tuossa että miksiköhän minä tunnen niin. Onko jotain tapahtunut oikeasti vai onko se vaan usko siihen että jotenkin selvitään kyllä.

Tänä vuonna olen fyysisesti sekä henkisesti voinut todella paljon paremmin kuin edellisenä vuonna, lääkärikäynnit ovat vähentyneet ja vaikka tietää että edessä niitä vielä on niin on jotenkin oppinut että murehditaan vasta sitten kun murehdittavaa ja jännitettävää eteen tulee. Omaa oloa on helpottanut jo tieto siitä että elämä kantaa, se kantoi läpi vaikean vuoden niin se kantaa varmasti läpi helpompienkin.  Fyysistä kuntoa olen itselleni yrittänyt hankkia myös juosten ja mikä tuntuukin ihmeelliseltä varmasti minun suusta mutta juoksusta on tullut minulle oikein rakas harrastus. Yläaste aikaisen liikunnan opettajien murheenryynistä on tullut 30-40 kilometriä viikosta tahkoava ”himoliikkuja” joka ahmii kilometrien lisäksi myös juoksija lehtiä ja tutkii suurella mielenkiinnolla eri kenkävalmistajien juoksuominaisuuksien eroja. Minä, laiskamato, saan nykyään kummallista iloa ja mielihyvää siitä kun maitohapot polttaa reisissä kun kiipeää isoa ylämäkeä ylös pururadalla muiden vielä nukkuessa. Forerunnerin kipuavat kilometrit saavat juoksemaan vielä hieman pidemmällä, vielä hieman kovempaa.  Se tunne jonka saa, kun rankan lenkin jälkeen heittää jalat kattoon saunassa ja toteaa että selvisinpä siitäkin, on jotain niin käsittämättömän hienoa että sitä ei voi sanoin kuvailla.

Tänä vuonna olemme myös alkaneet miehen kanssa juosta kahdestaan. Viikkoihin on tullut yht äkkiä hurjan paljon aikaa jolloin voi jutella ihan mitä mieleen juolahtaa ihan vaan aikaa kahdelleen. Hassua ajatella että se yhteinen aika löytyy noinkin helposti, lenkkarit jalkaan ja menoksi.

En tiedä johtuneeko se siitä yhteisen ajan lisääntymisestä vaiko siitä että toista on vaikean vuoden jälkeen oppinut tuntemaan vieläkin paremmin mutta tänä vuonna on riideltykin vähemmän tai ainakin sopuisammin. Enkä nyt väitä, en todellakaan, että tämä vuosi olisi parisuhde rintamalla olisi ollut pelkkää lintusten laulua tai hattara pilviä mutta helppoa, se on ainoa sana joka tulee mieleen. Kaikissa riidoissa on ollut mukana vahvana tunne (Juha Tapion sanoin)  että ”tulkoot mitä vaan jotenkin selvitään kyllä, kiinni vielä parsitaan saumat paikoin irti revenneet”  eli tieto siitä että mitään niin kauheaa, mitään niin pahaa ei tapahdu ettei me, me yhdessä, siitä selvittäisi. Olen tänä vuonna tajunnut että meillä on paljon ja tarkoitan siis todella paljon asioita joista olemme hyvinkin erimieltä, mutta se että tiedämme mitä mieltä toinen on asioista antaa liikkumavaraa vaikkei itse olisikaan samaa mieltä. Se että toinen tietää että miksi jotkut asiat nyt vaan tehdään jollakin tavalla ja miksi jotkut asiat saa toisen pois tolaltaan vaikka omasta mielestä siinä ei olisikaan mitään ihmeellistä, antaa turvaa myös sille murtuvalle osapuolelle. Tieto siitä että vaikka tuo ei samaa mieltä ehkä olekaan vaikka toinen ei ehkä jaa samaa tunnetta jostakin asiasta niin hän osaa silti tarjota olkapään jota vasten toinen voi rauhassa hajota. Sen olen oppinut tänä vuonna, ei tarvitse olla samaa mieltä tai tuntea samalla tavalla tukeakseen ja ymmärtääkseen toista.  Tänä vuonna, niin kuin monena vuonna aiemminkin on voimavarana ollut rakkaus ja se tiivis ME henki ja siitä olen kiitollinen.  Kiitos vuodesta 2013 rakkaalle puolisolleni.

Parisuhteen lisäksi ME henki on ollut voimakkaasti läsnä myös perhe elämässä. Tänä vuonna on tehty paljon perheenä. kaikista mukavinta puuhaa on yhteiset uimahalli, kylpylä, geokätköily ym muut perhepuuhailut. Sen ei ole tarvinnut olla kummempaa kuin vaikka yhteinen metsäretki ja sen jälkeen lämmitetty sauna. Uimahalli reissut saa koko porukan hyvälle tuulelle.  Kaikki on kivaa  kun se tehdään yhdessä. Ei siihen sen kummempaa tarvita. Mukavaan yhdessä oloon kannustaa tietysti lapset, nuo junttura jänttärät jotka saa ihan samalla tavoin kuin ennenkin äidin repimään hiuksia päästä tasaisiin väliajoin, huutoa, mellastusta, kiljuntaa ja riehumista, tappelua ja halauksia. pettymysten karvaita hetkiä ja onnen kyyneleitä. Niitä on tuonut mukanaan vuosi 2013 tyttösten kanssa. Nämä lapsoset alkaa olla jo niin isoja että heidän kanssaan pystyy jo asioista hyvinkin keskustelemaan ja unelmissahan se toki menisi niin että kun on ongelma niin istutaan alas ja jutellaan mutta ne joilla lapsia on ehkä tietää että ei se nyt ainakaan ihan aina mene niin. Välillä se on aikamoista huutoa puoli ja toisin. Välillä se ottaa aikaa äidillekin tajuta että mitä olisi pitänyt heti ensin tehdä.

    Äitiys, se on tänä vuonna ollut kahtiin repivää tunnetta kun ei tiedä että  räjähtäisikö suuttumuksesta vai pakahtuisiko hellyydestä kun vanhin raivon puuskassa heittää puhelimensa maahan niin että se menee rikki ja sen jälkeen kyyneleet silmissä tajuaa puhelimen olevan ihan oikeasti käyttökelvoton. Äitinä ei tiedä kumpaan tarttuisi ensin siihen raivoon vai lohdutukseen.. ja hetken siinä sitten raivottuaan ymmärtää että olisi ehkä heti ensimmäisenä pitänyt tarttua siihen että mikä sai toiselle niin pahanmielen että se piti noin purkaa. Olisi pitänyt jo aiemmin tehdä se jonka tein vasta hetken huudettuani, olisi heti pitänyt  vetää tyttö kainaloon ja sanoa että raivoa vaan kyllä minä lohdutan, raivoa vaan kyllä se vielä helpottaa, raivoa vaan kyllä minä rakastan.

    Äitiys on tänä vuonna ollut myös hieman hämmentävää. Kun keskimmäinen kiukkuaa viikon verran ja ajaa meidät muut hulluuden partaalle kiukullaan. Itse siinä sitten hämmentyy kun kiukkuun jo väsyneenä turhautuu ja käskee ipanan omaan huoneeseen raivoamaan.  Ja lopulta sitten kun itse rauhoittuneena menee juttelemaan tytön kanssa saa kuulla  että tyttöä  harmittaa ja pelottaa kun opettaja oli joutunut sanomaan kun käytävällä on intouduttu juoksemaan, lasta itkettää kun englanninkokeissa jännitti niin paljon että ne eivät menneetkään ihan nappiin. Lapsen pelko että nyt ihan varmasti jotain kauheaa tapahtuu kun hän ei ollutkaan täydellinen, ei osannut käyttäytyä niin ettei sanomista tulisi, ei osannut kaikkea vaadittavaa kokeessa, hän ei ollut omien vaatimustensa arvoinen,  saa aikuisen, äidin, hieman hämmentymään. Siinä itkevää lasta sylissä tuudittaen tulee mietittyä että miten tätä ei nyt aikaisemmin tajunnut, miksi sitä ei vaan heti kiukuttelun alkaessa tajunnut ottaa lasta syliin ja kertoa että hän on tärkeä juuri sellaisena kuin on. Mikään mitä hän tekee ei saa ikinä vähennä sitä rakkautta jota äiti häntä kohtaan tuntee. Mikään ei pieni eikä iso asia saa tuota lasta olemaan äidin silmissä yhtään enemmän tai yhtään vähemmän täydellinen. Minä olen hänet tähän maailmaan saanut ja minä häntä rakastan elämäni loppuun asti ja sen jälkeenkin.  Olisi pitänyt jo aiemmin sanoa että hölmöile vaan silti  maailma ei kaadu, anna itsellesi armoa  olet sen ansainnut,  itke vaan kyllä minä rakastan.

     Äitiys on tänä vuonna ollut oivaltamista. Kun minikääpiö saa viisi vuotiaan voimalla itkupotku raivarit siinä vaiheessa kun pitää valmistautua kerhoon tai jonnekin muualle lähtöön tai ihan vaan sen takia kun joka päivä ei voi syödä nuudeleita ja silloin kun tyttöä ei millään saisi pesemään hampaitaan kun on juuri hyvät leikit meneillään, silloin kun joka asiasta tarvitsee tytölle puhua isoilla kirjaimilla että jotain tapahtuu, niin juuri silloin sitä oivaltaa jotain. Niin ärsyttävää kuin se onkin kun hommat ei etene ja asiat pitkittyy, kuinka ärsyttävää onkaan huomata kun on tunti kaupalla valmistanut ruokaa että yksi olisi kuitenkin syönyt mielummin niitä 3 minuutin nuudeleita  niin kuinka vapauttavaa onkaan  toisaalta huomata että ne on ne pienet hetket ja pienet jutut joita tuo lapsi arvostaa. Ne on ne leikit siskojen kanssa, musan kuuntelu kavereiden kanssa, isin kanssa puhelimen lärpintä ja ne nuudelit, pienet asiat, juuri nuo ihan pienet jutut joita tuo lapsi arvostaa.  Oivaltamista siitä että lapsi ei tarvitsekkaan iloon ja onneen välttämättä kuin aikuisen joka katsoo hänen Robinin tahtiin tekemiä jumppaesityksiä ja aikuista joka joskus vastaa ”kyllä” hänen joka päiväiseen kysymykseen siitä että ”Voidaanko tänään syödä nuudeleita?”   Ensi kerralla kun tuo pieni lapsi huutaa pääpunaisena yläkerrassa kuinka hän ei tänään aio tehdä mitään muuta kuin olla jumpsuitissa koko päivän, leikkiä ja syödä nuudeleita, toivon että ainakin silloin tällöin kun vaan  on mahdollista niin vedän itsellenikin oloasun päälle, nappaan tytön kainaloon,  rutistan kovaa ja kuiskaan korvaan että leiki vaan se on lapsen työtä, älä ikinä unohda näitä pieniä juttuja niistä saat voimaa vanhempana ja  huuda vaan ja pidä puolesi kyllä minä sinua rakastan (ja aina silloin tällöin voidaan tehdä niitä nuudeleitakin).

Kiitos vuodesta 2013 tuittupäilleni, rakkaille lapsilleni!

Se että tätä vuotta on hallinut selkeästi kovasti ME henki, ei silti vähennä yhtään ystävien tärkeyttä. Yhtä ystävää minulla on ikävä, laulun sanoin ” Maailman tuuliin mä menetin rakkaan… ” voi kumpa hänestä useammin kuulisin mutta ehkä on tarkoitettu näin. Toivottavasti hän on onnellinen toki tuota onnellisuutta toivon myös muille ystävilleni, tärkeintä on olla onnellinen. Mutta ystävyydestä,  pääsääntöisesti  samat vanhat ystävät ovat liikkuneet rinnalla koko vuoden ja heidän kanssaan on puuhattu kaikenlaista välillä kyyneleet silmissä surusta ja välillä ilosta.  Vanhojen ystävien lisäksi on tullut myös muutamia uusia. On ollut ihana ”löytää” uusia ystäviä, perheitä, jotka jakaa saman elämäntilanteen, lapsia, harrastuksia, parisuhdetta, on ollut voimaannuttavaa nähdä kuinka muillakin se on välillä aikamoista aikataulutusta ja säätöä mutta kuinka se onnistuu muiltakin niin miksei sitten muka meiltä. On ollut mukava nähdä että muillakin vallitsee perheessä kova ME henki ja että on ihan normaalia että sitä monesti vaalitaan juuri niillä pienillä jutuilla eikä se vaadi kummallisempaa. On ihana huomata että maailmassa on paljon hurmaavia ihmisiä, ihania perheitä ja paljon ystävyysainesta.

Kiitos ystäville jotka ovat jaksaneet taas olla omia hurmaavia persooniaan koko vuoden 2013.

Siinäpä se taitaa alkaa olemaan.

Vaikka vuosi 2013 on ollut helppo niin jotain kai sitä toivoisi vielä parempaa ensi vuodelle, mitä se sitten olisikaan, olisiko se rikkautta ja helppoa elämää… ei. Ei sillä että panisin pahakseni jo tässä nyt rikastuisi mutta rikkautta enemmänkin toivoisin aikaa, aikaa parisuhteelle, aikaa perheelle, aikaa ystäville ja sukulaisille ja aikaa itselle. Toivoisin rakkautta, rakkautta ystäville ja perheelle. Onnellisuutta, onnea niin omalle perheelle kuin läheisille ystäville ja tuttaville.

Kiitos kaikille vuodesta 2013 ja pidetään toisistamme huolta myös ensi vuonna.

IHANAA JA ONNEN TÄYTTEISTÄ VUOTTA 2014 kaikille!

 .