Voi Tuulia... pientä Tuulia... Meidän keskimmäinen, 5 v tyttösemme...Ensimmäinen asia mitä hän herätessään sanoi oli "Äiti, odottaako Emma sitten minua taivaassa kun minä kuolen??"    Toisen kerran tyttö puhkesi kyyneliin kun vaaveli kysyi tuntia myöhemmin että missä Emma on. Kyyneliltä ei vältytty myöskään kun käytiin kaupassa ja kun tultiin kotiin niin keskimmäinen kuuli että Hani koira ulvoi sisällä. Tytölle tuli taas itku... "Äiti, Hanin on ikävä Emmaa.... se ei tiedä että Emma ei tule enään ikinä...EI ikinä..". 

Vanhin on jo ainakin päälle päin suht normaali. Hän ei kylläkään kestä keskimmäisen surua ja kun   tänä aamuna kun veimme vanhinta eskariin sanoi keskimmäinen  jollekkin että  Emma on kuollut niin vanhin tokaisi keskimmäiselle että "HILJAA paviaani..." onhan tuokin tietty yksi tapa asiaa käsitellä.

Vaaveli on tänään useampaan kertaan ihmetellyt missä Emma on. Pari kertaa hän  on selittänyt että "Emma pikee..."( = kipee). 

Mies sanoi että taisi eilen vasta koiraa haudatessaan tajuta että koira on nyt oikeasti poissa... minä en tiedä olenko tajunnut oikein vieläkään, välillä voisin vaikka vannoa kuulevinani Emman tassuttelua Hanin perässä... Olo on aika turta...   ensi yöksi toivon unta... . Mies lähtee yöksi töihin ja se stressaa minua pikkaisen.. .mitä jos en taas saakkaan unta... miten selviän jos sydän alkaa taas hakata miljoonaa...

MUTTA tänään kävimme kaupassa ja menemme uimaan... elämä jatkuu. Mies kasaa tytöille ulkona tramppista ja kohta kun vaaveli herää liitymme heidän seuraansa. Illaksi uimisen lisäksi  siis tramppis pomppuja.....elämä jatkuu.....