Vaikea löytää sanoja, en oikein tiedä mitä kirjottaisin. Voisin hyvin kirjoittaa tekemistämme puuhista, kaunissaaren reissusta, maauimalasta, rantatouhuista, tulevasta Viron matkasta tai huomisesta Valksan reissusta, voisin kertoa paljonkin tyhjän päiväistä, vaikkapa siitä kuinka remppa edistyy ja seinillä olevat tapetit on aivan ihanat ja kuinka Tessa koira on valeraskaana... mutta sanat eivät vaan halua siirtää tekemisiämme näppikselle. Tekisi mieli saada vihdoin puuhamaa kuvat blogiin mutta ajatus ei pysy niin kauan kasassa jotta sen voisin tehdä.... Kaikki tuo tuntuu jotenkin ...... tyhjältä....

Jospa kirjottaisin kuinka tunnen.... ehkäpä siten saisi pään kondikseen ja ehkäpä huomenna vaikka jotain iloisempaakin tekstiä koneelle.....

Kuinka sitten tunnen......suurta tyhjyyttä, olo ei ole kauhean onneton tai apea mutta sisällä on tyhjää. Pystyn jo syömään oksentamatta ja illalla kun saan lapset nukkumaan ei enään kädet tärise eikä hengitys salpaannu. Olo on kuin supersankarilla, ei tosin sellaisella joka pelastaa maailman vaan sellaiselta "tyhjyyssankarilla".

Päivisin olen normaali, sanat kulkee ja pystyn puhumaan. Lasten kysyessä miksi Hani kuoli? osaan vastata itkemättä "koska hän oli sairas!"  "miksi se oli sairas?" "Koska se oli vanha." MIksi se oli vanha?" "koska se oli syntynyt kauan sitten..." ..... Tätä keskustelua voi jatkaa 3 vuotiaan kanssa loputtomiin. Loputtomiin ilman kyyneleen kyyneltä.  Robottimaisen tarkasti osaan muotoilla sanat niin etä tiedän että lapset ei niistä järkyty että heidän ei tarvitse surra. Sanat Hani kuoli ei saa minua purskahtamaan itkuun... oikeastaan tuo lause ei herätä mitään tunteita, ei ainakaan päivisin.. silloinhan ole supersankari joka on normaali, tyhjyyden supersankarikin on päivisin normaali äiti.... Normaali äiti joka nauttii ystävistä ja perheen kanssa seurustelusta, vesisota leikistä ja vieraista. Päivisin ainoastaan pienet asiat muistuttavat että jokin on muuttunut, miehen ystävä joka tulee käymään koiransa kanssa, samat idioottimaiset jutut ei naurata ihan niin paljon kuin ennen, vieraan koiran ei tarvitse pelätä matkalla keittiöön että "Pahapäinen mummo cockeri" murahtaisi, kukaan ei enään totea että kuinka vanha tuo "mummo" koira onkaan, tai kuinka sen hengitys haisee, kukaan ei uskalla mainita sen nimeä koska kaikki tietää että " Ei,  se Tuija ei ole ihan vielä ihan toipunut...." 

Kun saapuu ilta.. tulee esiin "tyhjyydensupersankari".  Se tyyppi vaan istuu tuntematta mitään. Tuntuu turhauttavalta että yrittääpä ajatella mitä muistoa menneisydestä tahansa on Hani joka ikisessä muistossa, tyhjyydensupersankarina mietin että sen koiran kanssa oli tullut elettyä monta muuttoa, kaikkien lasten vauvaajat,  monen monta itkua ja monen monta iloa.... Tyhjyydensupersankari ei voi paeta muistoihin sillä niissä ei ole pako paikkaa, ne vaan muistuttaa siitä mistä nyt jää paitsi....

Eilen tyhjyyssankarin oli pakko saada aikaiseksi riita miehen kanssa, ihan vaan sen takia että tuntuisi edes joltakin, riidoista selvitään aina mutta on pakko saada tuntea edes jotain....Jos riita saa mielen apeaksi ja sopiminen paremmaksi niin kannattahan sitä edes kokeilla........Mies joka on osottautunut pitkäpinnaisimmaksi ja ymmärtäväisemmäksi mieheksi ikinä, osaa antaa tilaa ja ymmärtää. Jossakin vaiheessa kun ymmärtämisen malja täytyy ymmärtää hän vieläkin antaa tilaa, "tyhjyydensupersankarin " on pakko saada olla hetkinen yksin, itkeä se sohvatyyny märäksi ja todeta että ei, vielä se ei ole ohi, vieläkin on paha olla, on tyhjä olo.  Jossakin vaiheessa tyhjyydensupersankari painaa sitten pään miehen syliin ja itkee vielä siinäkin paidan märäksi ja tajuaa että ehkäpä se tunne ei olekkaan ihan pelkkää tyhjää... ehkäpä siinä on kuitenkin mukana himppunen kaipausta ja ikävää. Ehkäpä tästä selvitään kuitenkin, pääasia lienee että tuntee jotain....