Kevät aurinko lämmittää, eilen tuli haravoitua pihaa, kasattua trampoliini ja muuten putjattua tuossa pihalla. IHANA ILMA ja päivän teki ihanaksi myös se että meillä oli KOKO PERHEEN VAPAA. Miehellä on TOSI harvoin viikonloppu vapaita (ei ollut nytkään muuta kuin tuo lauantai) ja yhteinen koko perheen aika on aika kortilla, eilen oli ihanaa siis vaan olla ja nauttia. Ei mitään ihmeellistä:  salia, pihahommia, lapsia piha täynnä, iloa ja naurua, koirien kuratassuja ja monta monta syötyä mutakakkua ja kuravelli juomaa. Täydellinen päivä, monesti eilisen aikana mietin että TÄTÄ elämän pitäisi olla. Aikaa syödä niitä mutakakkuja, pihafutista miehen kanssa, tramppapomppuja. Illalla mieli oli onnellinen mutta samalla myös haikea. Voi kuinka kaipaankaan tätä yhteistä aikaa tekemättä mitään. Kun arki on haipakkaa ja näitä pysähtymispäiviä on harvoin niitä kaipaan joskus niin paljon että mahasta vääntää.  Joskus tekisi mieli kaapata oma perhe johonkin pieneen palloon, kertoa kuinka paljon he oikeasti merkitseekään, olla siellä pallossa vaan, ilman kiireitä, ilman aikatauluja, ilman stressiä tulevasta. Siinä on tavoitetta tulevaisuudelle...  pysäyttää aika, sen haluaisin oppia, sen aion opetella. 

Tässä on viime aikoina tullut oltua aika tunteellisella tuulella. Kaikki tuntuu iskevän kovaa tajuntaan. En tiedä  onko se tämä kevät vaiko lähipiirissä tapahtuneet tapahtumat. Oli mikä oli niin itse on jotenkin aika herkillä, tavallaan itsevarmana ja onnellisena mutta tavallaan hyvin hyvin pienenä, pienenä  ja nöyränä, mitä hyvää minä muka  olen tehnyt tämän kaiken ansaitaakseni. Pelottaa että jossakin vaiheessa joku tajuaa että eihän tätä onnea tuolle pitänyt suoda ja vie sen pois. Lähiaikoina on tapahtunut kaveripiirissa paljon pahaa hyville ihmisille ja se pelottaa ja ahdistaa ja saa omat tunteet heittämään häränpyllyä.  Tiedän... nauti siitä mikä sinulla on äläkä pelkää sitä mitä sinulla ei ole mutta....  Olen jossakin määrin tunneimuri ja olen niin vihainen, vihainen siitä että ihmiset jotka eivät mitään pahaa olisi ansainneet on saanut sitä ihan liikaa, yli oman jaksamiskyvyn. Jotkut luhistuu taakan alle ja minulla itsellä on kaikki onni... välillä se tuntuu epäreilulta... ja pelottavalta, liian hyvältä ollakseen totta. Sattumaako, onko elämä ihan oikeasti vaan sattumaa , joillakin onnistaa ja toisella ei....Vai onko se kuitenkin kiinni siitä kuinka paljon sitä jaksaa hakata päätään seinään ja pitää kiinni siitä mihin uskoo..... näitä olen miettinyt...