Jospa tänään saisi sanoja pötköön tekstiksi asti. En tiedä miksi mutta viime aikoina on ollut jotenkin vaikea kirjoittaa. Monesti olen miettinyt että no nyt päivitän hieman blogia  mutta näppiksen edessä on tullut täysi jäätyminen… mitä sitä sitten kirjoittaisi…?

Nyt kuitenkin repäisin itseäni niskasta, istun ja kirjoitan… kirjoitan vaikka mitään ei tulisikaan mieleeni, ehkä ne sanat tulee sitten ihan vaan itsekseen.

Viime aikoina on ollut hieman haasteellista. Periaatteessa kaikki on ihan ok mutta ….. syksy ei ole ollut helpoimmasta päästä. Tuntuu että kaikki ovat olleet hieman stressaantuneita, hieman onnettomia ja liian kiireisiä sekä kireitä, riitoja ja erimielisyyksiä.

Lasten kanssa kovasti odotettu Tukholman reissu jouduttiin perumaan , suomen pelireissu jouduttiin perumaan ja  ystävienkään  kanssakaan ei ole oikein ehtinyt pitää semmoista kunnon ”pannukakku” iltaa. Kaikki on ollut liian kiireisiä ja itse täytyy myöntää että olen ollut liian väsynyt.

Alku syksystä minulta meni mehut ihan totaalisesti stressin kourissa, töissä oli kaikenlaista ja vapaa-ajan luottamustoimet aiheutti pienoista myllerrystä niin pään sisällä kuin muutenkin, kotona pahaolo purkaantui riitoina. Stressi vei ruokahalut ja  siihen kaikkeen  yhdistettynä aikamoinen treenaaminen ilman yhtään armoa itselleen niin arvaahan sen lopputuloksen… liian väsynyt pieni ihminen. Itselleen kun on niin vaikea myöntää että voisi hellittääkin hetkeksi…. edes pieneksi hetkeksi. Yksi väliin jätetty juoksulenkki tai salitreeni ei pilaa kaikkea saavutettua, koirat ei yhden väliin jätetyn juoksulenkin takia mene rapakuntoon.  Kukaan muu ei tule osoittamaan sormella jos huilaa hetken paitsi ihan minä itse. Kumma juttu että kaverille on helppo sanoa että nyt kyllä huilaat ja lapsille pystyy määräämään "treenikieltoa" siinä vaiheessa kun näyttää menevän liialliseksi mutta kun on kysymys itsestään niin sitä vaan miettii ja pohtii , pohtii ja miettii ja päätyy kuitenkin siihen että että ylirasitus on vaan ihan pään sisällä ja melkeimpä sitä vaan kiristää tahtia.   Ja tuo ruokailu… stressin kourissa minä vaan en osaa syödä… ja syömättömyys ei tee hyvää ihmiselle.

Jännä juttu että vaikka syömishäiriö vuosista on aikaa niin silti henkinen ylikuorma saa jotenkin heti tuon ruokailun pois tolaltaan. Ensin ei maistu ruoka, ja sen jälkeen stressiä aiheuttaa se että ihmisen on vaan syötävä että jaksaa yhtäkkiä kaikki meinaa pyöriä sen ruokailun ympärillä ja sitten ahdistaa taas vaan enemmän se  kun tietää ja huomaa että taas on kysymys syömisestä.  Stressi… se on syvältä, todella syvältä. Se imee voimat ja itkettää mutta toisaalta…. maasta se pienikin ponnistaa ja taas paljon  kokeneena muutamasta asiasta viisastuneen voi taas ponkaista vauhtia kuopan pohjalta… täältä noustaan taas.

Tällä hetkellä  suurin henkinen kuorma on selätetty, ruoka maistuu ja treeni kulkee. Toki hetkellisesti tulee vielä ”uuvahduksia” mutta nyt kun vaan muistaa että tunkee sitä ruokaa napaan vaikkei aina tekisi mielikään niin kyllä se siitä.  Kaiken paineen alla on kuitenkin ollut ihania henkireikiä nuo lapset. Ihanat ja ihmeelliset omat ipanat. Heissä kyllä virtaa riittää. Kysymyksiä ja väsyneenä tehtyjen pyyntöjen/käskyjen kyseenalaistamista. Toisten auttamista ja ihan mieletöntä sisarrakkautta niin hyvässä kuin pahassakin olen saanut katsella. Joskus ajattelin että pienet lapset on just se mun juttu mutta nyt olen huomannut että on aivan ihanaa kun lapset kasvaa ja kehittyy. Joskus ajattelin että minulla on ikuinen vauvakuume ja pikku lapsi kuume mutta nyt täytyy sanoa että on mahtavaa huomata kuinka ”helpolla” sitä pääseekään, minua on siunattu fiksuilla ja omatoimisilla ja toisiaan auttavilla lapsilla. Vanhin, vaikka hän jo elelee murkkukautta ja mielialat vaihtelee tuulen mukaan niin silti hänestä on tullut vastuuta kantava neitokainen jonka kanssa pystyy juttelemaan jo ihan kunnolla. Keskimmäinen taas on juuri siinä mukavassa vaiheessa että murkkuilu ei ole vielä päällä mutta ”pikkuapina” vaihe on jäänyt taakse.  Minikääpiö on taas siinä ”pikkuapina” vaiheen mukavimmissa osassa. Hän osaa ja oivaltaa, tietää mitä tahtoo ja kärsivällisyyttäkin on tullut sen verran että sitä tahtomaansa pystyy tavoittelemaan ilman suurempia hermoromahduksia. Toki tuo minikääpiö on ja tulee varmasti aina olemaan semmoinen ”äidin pikku apina” mutta tyttöön on selkeästi tullut järkeä ja vielä lisää omia ajatuksia kuin ennen.  Likkojen kanssa pystyy tekemään jo ihan mitä vaan, mennä minne vaan ja tietää että heidän kanssa pärjää.

Onnea on kun on saanut fiksut ja filmaattiset ipanat!!!!  =) <3

Fantastisten lasten lisäksi syksyn valopilkkuja ovat olleet ulkoiluretket. Aina kun vaan on ollut mahdollista olemme lähteneet retkeilemään. Retkiä on tehty erinäisillä kokoonpanoilla. Välillä mukana on ollut ystäviä ja välillä menty ihan omalla porukalla. Uimahalleilun lisäksi nuo retket on meidän ”perhejuttu”.  Raikasta ilmaa, rauhallista taaperrusta , geokätköjä ja yhdessä oloa. oikeita syksyn henkireikä hetkiä.

Onhan tähän syksyyn mahtunut myös paljon muita  mukavia hetkiä. Tuossa syyskuun alku puolella käytiin ystävä perheen kanssa Korkeasaaressa Kissojen yössä. Taas kerran tapahtuma oli mahtava. Ollaan tuolla käyty joskus aiemminkin ja taas kerran retki kyllä palkitsi. Lapset tykkäsi kovasti ja me aikuisetkin oltiin aika lumoutuneita. Pimeässä korkeasaaressa kynttilälyhdyin valaistut tiet oli aika mukava kokemus ja illan pimeydessä ja viileydessä eläimiäkin pääsi näkemään eikä ne maannut jossakin pusikossa piilossa.   Samaisen ystävä perheen kanssa käväistiin yhtenä sunnuntaina Valkealan Repovedellä retkeilemässä  mahtavissa maisemissa. Pienimmätkin retkeilijät (3v) jaksoi hienosti ja mahtava sää kruunasi reissun. 

Mukavia hetkiä ovat olleet myös ihan vaan koti illat. Vain elämää ohjelmaa töllöstä ja telkkua kainalokkain sohvalla. Arjen onnen hetkiä <3

Mutta mutta... eipä mutta nyt tähän hetkeen... Kyllä sieltä näköjään jotain tekstiä tuli kun sormet näppäimistölle pääsi.

Ihanaa syksyä kaikille, pitäkää huolta toisistanne. <3

Loppuun vielä muutamia kuvia...retkikuvia ja jotain muita...