Niin se sitten tuli... kauan sitä oli odotettu ja jonkin aikaa se oli antanut jo viitteitä..... eilen se siten iski päälle... väsymyspaniikki... henki ei kulje, sydän hakkaa joka paikkaan sattuu tuntuu että maailma sumenee silmissä. Ajatus ulkoilman kohtaamisesta tuntui mahdottomalta. Ainut mitä pystyi ajattelemaan oli armoton kiire...kiire ja väsymys.  Tuntuu että en ikinä näen lapsiani... tuntuuu kuin olisin maailman huonoin ihminen...kaikki vanhat valinnat käy ahdistamaan.. tätäkö elämäni on... ainaista kiirettä... sekö jää lapsille mieleen minusta... "äiti joka ei ikinä ehtinyt, äiti joka ei ikinä jaksanut..." Äiti jota ehti näkemään sen tunnin joka ilta ennen nukkumaan käyntiä..äiti joka oli väsynyt...

Illalla puoli kahdeksalta lapsia nukkumaan laittaessani huomasin että kyyneleet valuvat pitkin poskiani.... keskimmäinen kysyy "Äiti miksi sie et enään hymyile niin paljon kuin ennen..." kyyneleitä valuu vaan lisää... Kuuntelen lasten kinaa siiä kuka pesee ensin hampaat... "Äiti...ei nyt jaksa yhtään tappelua onko selvä... ei yhtään..." huomaan kiljuvani. Lapset katsoo pitkään... MInikääpiö kapsahtaa kaulaan ja sanoo rutistavansa pahan olon pois... "äiti mie rutistan oikein kovaa niin helpottaa..." Vanhin sanoo keskimäiselle että nyt taitaa olla aika mennä sänkyyn.... Keskmmäinen vierittää vielä pari kyyneltä.. häneen koskee kuulemma käteen... Annan pusut ja rutista jokaista vielä ihan kauhean lujaa.. minun lapseni... miksi en voi olla parempi äiti...

Lapset nukkuu ja minä istun koneella. Kyyneleet valuu pitkin poskia... avaan blogin kirjoittaakseni jotain järkevää mutta sanat ei vaan tule ulos liian paljon sanottavaa ja liika väsymystä. Mies pötköttää sohvalla... tunnin päästä hänen pitää lähteä yövuoroon... en ymmärrä miten hän jaksaa. Päivän aikana hän on ensin aamulla käynyt salilla. seuraavaksi juoksuttanut koirat ja minikäpiön Varissaaresa, ulkoillut siis monta tuntia. Kotiin tultuaan ruokinut lapset ja ollut heille isä... sen jälkeen pakannut uimavehkeet ja vienyt lapset uimaan. Tarvitsen halia ja kainaloa. Kiepsahdan miehen kainaloo ja sitten se alkaa... henki ei kulje, ahdistaa ja tuntuu että kaikki loppuu just nyt... sormia pistelee..silmissä sumenee... Mies on siinä.. pysyy vierelläni....

jossakin vaiheessa helpottaa.. tuntuu että henki kulkee taas. Mies lähtee yövuoroon töihin ja minä yläkertaan nukkumaan... pelottaa nukahtaa...pelottaa ihan kauheasti että pahaolo tulee taas... juttelen muutaman sanan facen väityksellä ystävän kanssa (kiitti Emmi), ajatus siitä että joku tietää helpottaa hieman... joku tietää mistä minut löytää jos se sydän lopettaakin kokonaan pompottamisen.

Aamulla herään siihen että mies tulee töistä...niiin väsyneenä en ole häntä ennen nähnyt. Hän kaatuu sänkyyn  ja laittaa tulpat korviin ja nukahtaa..en ehtinyt edes sanoa kiitos...kiitos kun olet olemassa...kiitos kun olet niin hyvä isä lapsillemme....

Herätän lapset.....aamu lähtee taas käyntiin... jostakin aion kaivaa viimeiset voiman rippeet tälle päivälle... 

"Hauskaa koulupäivää!" ..huikkaan vanhimmalle....  "Mitäs puetaan päälle?" juttelen keskimmäiselle... "missäs ne siun prinsessat nyt voi olla?" juttelen minikääpiölle...

Sain hymyn loihdittua kasvoille.. Silti sisällä pyörii ajatus... miksi en voi olla parempi äiti...Miksi en ole tehnyt joitakin valintoja jotenkin toisin... miksi sitä ei osaa enään pysähtyä hetkeen... muistan kotiäiti ajoiltani kun saaettiin tyttöjen kanssa ihmetellä pihalla tunninkin verran kastematoja tai mietittiin että kurkiiko se Emma hauva jostakin pilven reunalta... MIksi noita hetkiä ei arvostanut silloin tarpeeksi... miksi kukaan ei voinut silloin pysyttää kelloja....