Eilen kuulin surullisia uutisia. Ei minuun mitenkään liittyviä mutta jonkun toisen elämä on murskana, jonkun toisen elämä on pirstaleina yhtäkkiä. Kun kuulin, itkin itsekkin. Sillä hetkellä tuntui kuin minunkin sydän olisi jättänyt muutaman lyönnin väliin, en osannut sanoa mitään järkevää. Istuin vain, kuuntelin ja silitin. Illalla tunsin itseni riittämättömäksi, en osannut sanoa mitään järkevää. Sydäntä kylmää pelkkä ajatus siitä miltä tuosta ihmisestä tuntuu, kaikki kaunis on kadonnut yhtäkkiä, kaikki mihin on voinut nojautua on vedetty jalkojen alta ja se mihin on uskonut on poissa. Mitä sanoa ihmiselle jonka korvissa kaikki varmasti kuulostaa lattealta, kaikki tuntuu turhalta.  Aurinko tulee paistamaan ihan varmasti ja ihan varmasti kaikki järjestyy mutta miten, miten kummassa sen osaa kertoa, kuinka ihmeessä pystyy saada toinen ymmärtämään että ne pirstaleet jotka nyt viiltävät syvät haavat saa joskus koottua yhteen ja niistä tulee vielä ehjä kokonaisuus, vahvempikin ehkä.. tai ainakin niin halua uskoa. En osannut sanoa mitää, minä joka harvoin on hiljaa istuin vain, istuin , kuuntelin.

Illalla omalla sohvalla ja tunsin itseni pieneksi. Kukaan ei koskaan voi tietää mitä elämä tuo tulleessaan. Koskaan ei voi tietää mitä annetaan ja mitä otetaan pois. Ajatus ahdisti aikalailla. Sitä helposti käpristyy omaan pieneen maailmaansa ja ajattelee että kaikki mitä on saanut on ikuista ja kaikki mikä on annettu on omaa. Asioita pitää liian helposti itsestäänselvyyksinä, tai ehkä vielä pahempaa.. uskottelee itselleen että ei pidä mutta teot kuitenkin todistaa toista.  Eilen minä taas kerran havahduin siihen kuinka haurasta elämä lopulta onkaan. Kuinka ne omat pienet onnen hetket pitäisi säilöä syvälle sisimpään koska todellakaan koskaan ei tiedä milloin sinulla ei ole muuta kuin ne muistot, jonain päivänä voi olla niin että kaikki kaunis katoaa yhtäkkiä.

Eilen olo oli haikea, itselläni on kaikki kunnossa mutta sydäntä riipii pelkkä ajatuskin toisen tuskasta. Samalla välähtää pelko... mitäs jos minullekkin.  Eilen illalla kaivauduin syvälle mieheni kainaloon. "Minä rakastan sinua tiedäthän sen..." Kuin ääneen kuiskattu ajatus, oli pakko varmistaa että tietäähän se toinen varmasti, ihan varmasti. Aamulla katsoin tyttäriäni pitkään, katsoin jokaista, kauniita tyttöjä, minusta lähtöisin. Katsoin ja imin itseeni joka himppusen näkemästäni, minun rakkaat ja räjähtelevät ilopillerit. Olen etuoikeutettu kumpa muistaisin sen aina. Viime päivityksessä kerroin olevani onnellinen, olenkin ja yritän muistaa että se ei ole itsestäänselvyys!