Nyt on vaikea kirjoittaa... ei oikein tiedä miten tämän kaiken pukisi sanoiksi vai pukeeko ollenkaan.

Aloitetaan vaikeimmasta, siis vaikeimmasta minulle... Olen sairaslomalla!!!! Huono omatunto vaivaa, kauhea syyllisyys ja joka toinen hetki mietin että kyllä tässä jo kunnossa ollaan että huomenna menen jo takaisin, hävettää ja nolottaa. Joka toinen hetki sitten ymmärrän että nyt on tärkeää saada minut kuntoon jotta jaksan tehdä töitä vielä sitten tulevaisuudessa. En ole ikinä, siis EN IKINÄ ollut sairaslomalla päivää tai kahta kauemmin ja noita päivän /kahden poissa olojakin kertyy yli kymmenen vuoden työnteon ajalta ajalta ihan minimaalinen määrä,.... Tunnollinen minäni huutaa että jätän muut pulaan, ajatuksissa pyörii mitä muut ajattelee,... kesä ja kaikki, olo tuntuu luopiolta. Järki , siellä jossakin mielen sopukoissa kuitenkin aina välillä väläyttelee olemassa olollaan ja kertoo että NYT ON PAKKO puhaltaa peli poikki, väsymys ja se että ei enään tunnista itseään ei ole hyväksi itselleen eikä muille. 

Takana on siis rankkoja päiviä, todella rankkoja...Viime viikolla taisi olla torstai päivä kun kun aamulla heräsin. Sydän hakkasi kahta sataa ja väsytti, olo oli vieläkin /taas flunssainen. Ulkona paistoi aurinko ja luumupuuhun oli ilmestynyt kukat , istuin sängyn laidalla hetken ennen suihkuun menoa ja mietin siinä hiljaisuudessa että ompa kauniit kukat. PItääpä kirjoittaa ylös että muistan niistä sanoa lapsille, viime aikoina olen unohdellut kaikenlaista (niin töissä kuin kotonakin) ja jostakin syystä nuo luumupuun kukat oli niin tärkeät että ne oli pakko kirjoittaa ylös, niitä ei saanut unohtaa.  Suihkun jälkeen peruskuviot, lapset kouluun ja itse töihin. Mies oli flunssan takia sairaslomalla ja minikääpiö ei siis tarvinnut hoitajaa vaan sai viettää päivän miehen kanssa. Siinä aamukahvia hörppiessä tuntui jotenkin oudolta, vielä oudommalta kuin yleensä. Jalkoja särki niin kuin yleensäkin mutta kipu tuntui kovemmalta ja jotenkin lohduttomammmalta. Läksin kuitenkin töihin. Automatkalla kaikki itketti ja suututti. Väsytti ja vitutti. Ja silti en tajunnut... menin vain töihin (koska tunnollinen minäni tietää että siellä on paljon tekemättömiä hommia) .

Töissä istuin ja itkin. Sanoin kollegalle että nyt minusta tuntuu että tässä ei ole mitään järkeä. Sain sanottua myös sen että ei tässä ole ollut järkeä enään aikoihin...Kädet tärisi ja itketti. Onneksi oli se flunssa niin ihmeteleville asiakkaille sai kaiken pistettyä flunssan piikkiin. Ja varmasti se olikin osa syy tuohon oloon.   Jossakin vaiheessa laitoin miehelle viestin että tulee hakemaan minut pois. MIes yritti saada minulle aikaa tk:honmutta eihän sinne pääse, mielessä kävi että no niin nyt siten tulee palkaton/luvaton poissa olo ja varmaan saan potkut tms, se ahdisti hieman lisää.  (onneksi minulla on yksi pitämätön vapaa joten sen voinee käyttää tuohon yhteen päivään).  Kotona nukuin, makasin sängyssä ja tärisin kylmyydestä, kuume taisi siinä samalla nousta. Soitin uudelleen tk:hon että onko huomiselle aikoja, kuumeessa en pysty töihin lähtemään. Sain kun sainkin ajan perjantai aamuun, perjantai aamuna oli myös Sergein määrä soitella verenpaine lääkkeistä. 

Kun perjantai aamu sitten valkeni olin jo valmiiksi ihan hermostuksissani. Tunnollinen puoleni halusi soittaa ja perua ajan ja lähteä töihin... eikai tämä nyt flunssaa kummempaa ole.... Jos joku ei ole vielä tietoinen niin pelkään lääkäreitä ja hoitajia ja kaikkea tuota.. Mies kuitenkin seisoi rinnallani ja sanoi että nyt mennään. Hän tulee mukaan käytävälle ja jos meinaan paeta nin hän nappaa kiinni. Nyt on asia pakko saada kuntoon, koko ajanhan on ollut pieni epäily siitä että nuo verenpaine lääkkeet ei ehkä minulle sovi ja sitten veriarvoissakin oli jotain häikkää, kipuja siellä sun täällä ja koko aikainen väsymys ja ja... olihan noita vaivoja jonkin verran jos ne vaan suostui itselleen myöntämään.

Menin ensin hoitajalle, usko meinasi loppua kesken mutta mies tsemppasi, "Sinä Tuija pystyt siihen" Totesi hän... taisi olla sillä hetkellä ainut joka niin uskoi, itse en ainakaan itseeni uskonut.

Hoitajalla sain sanottua mikä vaivaa. Ensin tutkittiin flunssa, no sehän nyt oli ihan selkeä. Kurkku tulipunainen pää täynnä räkää, kuumetta ei juuri sillä hetkellä ollut mutta korvat punoitti ja hengitys rohisi.  Jossakin vaiheessa pato aukesi ja kerroin hoitajalle kaiken, ihan kaiken. Puoli vuotta kestäneen fyysisen väsymyksen, kaikki kivut ja fyysiset oireet, epäilyni lääkkeideni sopivuudesta ja lääkäri pelostani. Hoitaja kirjoitti kaiken ylös ja totesi että tähän ei nyt kuule ihan vaan hänen kirjoittama flunssa sairasloma auta. Hoitaja laittoi minut samantien lääkärille. Hän sanoi myös että peruu nyt tällä hetkellä kaikki sergein soitto ajat ja saan jutella kohta toisen lääkärin kanssa noista verenpaineista ja veriarvoista.  Mutisin hoitajalle jotain että kyllä minä jaksan lomaan asti, loma alkaa jo juhannuksena... että kunhan nyt saisin päivän sairaslomaa tuosta flunssasta ja joku kertoisi mitä kipulääkkeitä saan syödä (noiden verenpaine lääkkeiden kanssa kun ei saisi ottaa buranaa) ja jos joku viisisi selittää hieman että mikä niitä veriarvoja rassaa jos vaikka voisin ottaa jotain lisä vitamiineja tai jotain. Pelotti ihan kauheasti ajatus lääkäristä vaikka toisaalta oli huojentunut olo kun sai kaiken ulos. Hoitaja katsoi minua pitkään ja sanoi että nyt on tultu siihen pisteeseen että " Sinä et enään jaksa... Moni olisi murtunut aiemmin. Koko aikainen kipu ja väsymys ei ole hyvästä, ei sitä ihminen jaksa., nyt me hoidetaan asiat kuntoon."  Syvällä sisällä käväisi helpotus mutta jotenkin se jäi osittain häpeän varjoon.... "Miksi en sinnitellyt vaan.. kauheesti vaivaa minusta kaikille." 

Hoitajalta menin siis hetkeksi käytävään odottamaan lääkäriä. Luojalle kiitos että mies oli tukenani, en varmastikkaan olisi siellä pystynyt olemaan muuten. Sairaalan haju ja ne seinät, pelko ja ahdistus. Lääkäri oli "vanha konkari". Kun tulin sisään hän antoi paperia ja sanoi lukevansa tiedot kunnolla. Sitten alkoi tapahtua Ensin käsiteltiin flunssa. Siihen ei tällä hetkellä tarvitse lääkitystä. Sitten tutustuttiin veriarvoihin. Niissä oli häikkää joten aika sisätauti lääkärille heti maanantaiksi. Verenpaine lääkkeitä alettaisiin hioa uuteen uskoon, heti jätettiin yksi lääkkeistä pois.  Lääkäri kysyi minulta kysymyksen jonka oli moni ystävä jo aiemmin esittänyt " Miksi et hakenut apua aiemmin, silloin kun alkoi sattua paikkoihin ja alkoi tuntumaan pahalta?" Siihen en osanut vastata, omasta mielestä kun vielä, vaikka tuli totaaliromahdus, valitin ehkä liian pienestä. Jotkut on ihan oikeasti sairaita ja minua vain "hieman" väsyttää ja ahdistaa,koskee jne....... Olin ihan hiljaa kun en osannut vastata.  Lääkäri sanoi että nyt on PAKKO huilia. Stressiä pitäisi välttää, olla vaan ja levätä. Tehdä sitä mikä itsestä tuntuu hyvälle. Maanantaina sitten sinne toiselle lääkärille ja sieltä sitten lisää apua. "Tiedäthän sinä että nyt tässä ei auta muu?" Kysyi lääkäri vielä lähtiessäni. " Juu juu, tiedän tiedän" Totesin vaikka itseäni hävetti ja nolotti sairaslomaa 13.6 asti. Ihan kauhean kauan, miten tämäkin nyt järjestetään. Heti iski huoli myös työkaverin jaksamisesta. TUntui kuin olisin pettänyt kaikki.

Kun tulin ulos lääkärin huoneesta odotti mies käytävällä. Näytin hänelle paperin ja ainut minkä hänen silmissään näin oli suuri hyväksyntä ja ymmärrys. Ei pettymystä eikä ivaa vain suurta ymmärrystä. Ehkä luotin liian vähän ihmisiin. Olin ajatellut että muut ovat yhtä pettyneitä minuun kuin minä olin itseeni juuri sillä hetkellä.  Loppu perjantai meni hieman sekavissa tunnelmissa. Välillä oli toivoa ja uskoa ja välillä sitten vaan mietitytti että mitä helkuttia sitä tuli tehtyä, miksi en vaan sinnitellyt. 

Viikonloppu meni nopeasti Aika oli pyhitetty lapsille. Lauantaina koko perheen oleskelua ja sunnuntaina isojen tyttöjen jalkapallo turnausta (laitan kohta kuvia eri päivityksen) oli oikein mukavaa kun ei ollut aikaa miettiä Oli vaan sellaista "olla vaan aikaa.  Sunnuntaina iltasella alkoi pelottaa maanantai. Joutuisin menemään sinne lääkärin yksin. MIes kyllä tarjoutui mukaan mutta sitten olisi peruuntunut minikääpiön luovin reissu ja sitä en halunnut. Minä yrittäisin mennä sinne.

 Maanantai aamu valkeni huonosti nukutun yön jälkeen. Mies heitti minut bussi pysäkille samalla kun lähti minikääpiön kanssa Luoviin kerhon retkelle. Kun hyppäsin autosta hän kysyi vielä että pärjäänkö varmasti. Kyyneleet kirveli silmissä mutta vakuutin pärjääväni. Kaupungissa kävin kirjastossa ja pikku hiljaa valuin kohti lääkäriä. Jalat kantoi kuin kantoikin sisälle asti ja pääsin käytävälle istumaan. Ajat oli puoli tuntia myöhässä ja olin ihan varma että en kykene menemään sisään silloin kun oma aika on. Lääkäripelko iski aika voimakkaana. Hoitajalta (oli muuten sama kuin torstaina) sain paperipussin ja sain kuin sainkin itseni pidettyä odotustilassa. Pari paniikki viestiä tuli miehelle laitettua ja sainkin sieltä uskoa ja luottamusta siihen että selviän. Kun vihdoin pääsin sisään lääkäriin ei se edes ollut niin paha kuin olin alunperin kuvitellut. Lääkäri kertoi heti että oli käynyt paperini läpi jo aiemmin, siis ennen torstaita ja että veriarvoni, verenpaineet yms muut oli hänellä jo hoidossa. Eli Sergei oli häntä konsultoinnut asiasta jo aiemmin.  Hänellä oli jo selkeä ajatus sitä että mihin suuntaan tässä nyt lähdetään. Oli jotenkin huojentavaa kuulla että asiat on hoidossa.  Lääkäri jutteli myös siitä että sairastamani sairaus aiheuttaa juuri tälläisiä oireita joita minulla on ollut, väsymystä, ahdistusta, erilaisia kipuja, särkyä, vatsaongelmia, jopa muistihäiriöitä (vaikka omat unohteluni ehkä laitan mielummin stressin piikkiin) jne, . Tavallaan onni että tämä löytyi nyt,sillä usein tämä saattaa olla oireeton ja se löydetään vasta vanhemmalla iällä ja silloin on tavallaan mennyt monta vuotta "hukkaan" hoidon suhteen .   Sain myös kuulla että " Ei sinä et ole voinut aiheuttaa tätä itse, tämä ei ole sinun vika."  Nyt vaan rauhoitellaan tilanne hetkiseksi ja mietitään että mistä päästä sitä aletaan aukomaan. Verenpaineitakin katsotaan uudelleen vasta kun on päästy tämän asian tiimoilta pidemmälle, koska joskus, tosin harvoin mutta joskus myös tämä sairauskin aiheuttaa verenpaineiden kohoamisen. Nyt  siis ei mittailla paineita ettei niistä tule turhaa stressiä. Jatketaan parilla lääkkeellä ja vähennetään siten sydämen työmäärää mutta muuten palataan paineisiin vasta myöhemmin. Lääkäri oli jollakin tavalla lohduttava ja sanoi että nyt pitää vaan antaa itselleenkin aikaa. Pitää nauttia auringosta ja elämästä. Nyt kun tiedetään että en ole kuoleman sairas niin nyt pitää vaan saada itsensä hengisesti ja fyysisiesti niin hyväänkuntoon että siinä vaiheessa kun aletaan asiaa aktivisemmin tutkia niin siinä vaiheessa jos esim leikkaukseen mennään niin on sitten voimia siitä hyvin parantua. 

Vaikka nyt tietysti "hieman" pelottaa tulevaisuus eli luultavasti lääkärissä pitää juosta vielä useasti, ehkä leikkaus  (tai sitten vaan aktiivinen seuranta ja jotain lääkkeitä) jne niin silti jollakin tavalla helpotti kuulla että kaikkeen on olemassa jonkin syy. Niin hullulta kuin se tuntuukin niin on paljon  helpompi antaa itsensä olla väsynyt ja apea kun tietää että se johtuu jostakin. itselleen on ehkä helpompi olla armollinen kun joku muu on todennut että ei tarvitse jaksaa kaikkea ihan yksin.

Tosiaan muutama rankka päivä takana mutta kyllä tästä vielä noustaan. Monta kyyneltä on asian takia jo vuodatetu ja monta kyyneltä varmaan vuodatetaan lisää mutta silti, silti tuntuu kuin joku olisi heittänyt pelastusrenkaan johon tarttua. Asiat järjestyy vielä, pikku hiljaa minä alan uskoa sihen.