Syksyn fiilistä ilmassa, tämä vaikka aurinko on helottanut monena päivänä täydeltä taivaalta ja vaikka lämpötilalukemat ovat nousseen hellelukemiin. Syksy tulee, sen vaan jotenkin haistaa, iltaisin kun istuu koiranpentuja ulkoiluttaen rappusilla, silloin tuoksuu syksylle, illat ovat jo pimentyneet ja monesti iltaisin kun köpsähtää sohvalle tekisi mieli kaivaa jo kynttilät esiin. Vielä olen kuitenkin malttanut mieleni, kaivellaan ne kynttilät vasta sitten kun takkaakin aletaan lämmittämään.

Vaikka rakastankin kesää yli kaiken niin syksylläkin on puolensa. Koulujen alettua arki on asettautunut omiin uomiinsa, kiirettä riittää harrastusten alkaessa ja juoksuilmojen parantuessa mutta silti, kiireestä huolimatta,  olen huomannut monena päivänä miettiväni että ompa ihanaa kun syksy tulee.

 Ja muutenkin olen viime aikoina ajatellut useamminkin että ompa mukavaa. Jotenkin seesteinen ajanjakso meneillään. Syksy on kuin jonkun uuden alku. Vaikka siis edelleenkin pinna palaa lasten nahinaan ja edelleenkin joka päivä väännetään jonkun kanssa kättä mitä pienimmistä asioista ja edelleenkin juostaan pää kolmantena jalkana töistä harkkoihin ja vaikka edelleenkin viikonloppu aamujen unet on korvattu pelireissuilla tai ainakin jollakin aktiivitoiminnalla  niin silti, silti koko ajan sisällä on tulle että elämä on mukavaa. Kiireen ja kaaoksen keskellä  jostakin kumpuaa tunne että kaikki järjestyy aina, aika ihana tunne se semmoinen.  Olen aikamoinen stressikimppu, siis noin yleensä, haluan että asiat menee tietyn kaavan mukaan ja muutokset saa yleensä itseluottamukseni romahtamaan ja kaiken sekaisin mutta nyt on meneillään hetki jolloin uskon itseeni, olen oppinut antamaan periksi jossain asioissa ja  luottamaan itseeni enenevissä määrin. Uskallan sanoa ei  asioille jotka minua ei miellytä ja sanomaan kyllä asioille ja ihmisille jotka tekevät minut onnelliseksi.  En tiedä onko tämä nyt jonkin uuden alku vaiko vain hetkellinen kurkistus tälläiseen ”seesteisempään menoon” mutta olipa mitä hyvänsä niin pidän siitä.

Eräs hyvä ystävänikin totesi tuossa päivänä eräänä puhelimessa että: ”Sinusta kuulee että olet onnellinen…”   Kyllä , minä olen onnellinen.

Mutta sepä tuosta , hyvää fiilistä on vaan niin mukava jakaa.

Mutta muita kuulumisia teille pitkästä aikaa. Aloitetaan vaikka koiranpennuista, ne vaan kasvaa ja kehittyy. On ollut ihana, vaikkakin työtäytteinen, aika niiden kanssa. ihana nähdä kuinka lapsetkin osallistuu pentujen hoitoon ja täytyy sanoa että onhan tänä elämys kasvattaa pienet , nyrkkiä pienemmät karvapallot  koiran kokoisiksi. Eihän se ihan pelkkää hurraata ole ollut, minä kun halusin opettaa niitä alusta asti sisäsiistiksi niin siinähän sitten olen kantanut niitä pihalle aina kun ne herää, aina kun ne on syöneet, aina kun ne on leikkineet jne… mutta nyt täytyy sanoa että jo alkaa palkita, eipä ole tarvinnut siivoilla kakkoja paperilta  vaan sen kun kantaa vaan ulos pyytävän pennun pihalle ja pissitkin tulee pääsääntöisesti jo pihalle., joskus öisin paperille mutta tämä on jo iso juttu 7viikkoiselta pennulta.  Pennut ovat syötävän suloisia… ne kun nappaa syliin tietää sataprosenttisella varmuudella saavansa kunnon pusu lipaisun nenänpäähän… sen jälkeen kyllä saa usein kokea myös ne naskali hampaat siinä samaisessa nenässä.  naskalihampaat iskeytyy myös monesti nilkkaan kun pahaa aavistamatta kävelee pihalla ja kengän nauhat saa varmasti avauspalvelun mutta naskalihampaiden lisäksi nuo pienet karvapallot antaa niin paljon että sitä ei pysty ymmärtämään jos ei ole tälläistä saanut kokea, ne kun on kuin pienet lapset, joka päivä jotakin uutta.  Tällä viikolla on meidän aika vilkuttaa hyvästit Kaapolle ja Minkalle, he lähtevät omiin koteihinsa. Ihanaa kun tietää kuinka kovasti heitä jo odotetaan heidän tulevissa kodeissaan. Vaikka Iitu onkin ainoa joka meille jää niin kyllähän noilla kahdella karvakääröllä on aina ihan spesiaali paikka minun sydänlokerossani.  Loppuviikosta kun nuo kaksi pentua lähtevät alkaa meillä sitten taas tavallaan uusi aika kun aletaan koulia Iitusta laumamme jäsentä, pentuaitaus puretaan ja iitun reviiri laajenee. lapset odottaa jo kovasti milloin pääsevät nakinpaloilla Iitu kouluttamaan ja minä odotan kovin syksyn retkien tekemistä, nyt meillä on sitten mukana kaks karvakaveria ja makkaran kerjääjää.

Syksyn retkiä odottaa myös lapset. Aika monta kertaa olen kuullut jo kysymyksen ”milloin mennään kodalle? entä Valkmusaan jne.

Isojen likkojen koulu on alkanut hyvin. Molemmilla tosiaan uusi opettaja mutta ainakaan mitään erikoista ei ole korviini kantautunut joten eiköhän siellä hyvin mene. Vanhin täytti viime viikolla 10 vuotta ja jotenkin kasvoi heti silmissä, pieni esiteini alkaa nostamaan päätään mutta joka päivä kuitenkin saa äiti vielä kunnon haliruttauksen.  Kaverit tuntuu olevan päivä päivältä tärkeämpiä, parhaat kaverit tulevat koulun lisäksi sieltä futiksesta, siellä saman henkistä seuraa löytyy paljon ja jos ei harkoissa pääse tapaamaan kamuja niin sitten muuten vaan vapaa ajalla pitää päästä kamujen kanssa pelaamaan futista tai uimaan tms. Kaverisynttärit tyttö pitääkin leffateatterissa koska niitä ”ihan parhaita kamuja” kertyi futiksesta sekä koulusta yhteensä niin iso lössi että ei riitä  minulla aika eikä viihdytys taidot noin ison porukan hallintaan niin päätettiin yhdessä vanhimman kanssa että varataan leffateatteri ja smurffit 2 leffa ja siellähän sitten juhlivat. teatteri tarjoaa herkut. Hauskaa lapsille ja helppoa minulle, ainut joka ei asiasta tykkää on rahapussini mutta kerrankos se tyttö vaan 10 v täyttää (kauhulla odottelen kun nuo kaksi tulee perässä).

Keskimmäinen on saanut jonkun energia buustin ja viime viikonloppuna futispelissä äiti katseli suu auki tytön pelaamista. Ennen hieman arka tyttö  juoksi, ahdisti, hyökkäsi, harhautti ja veteli palloa maaliin semmoisella tarmolla että en ole ennen nähnyt. Kolme maalia tyttö teki yhdessä pelissä ja näki että joka maalin jälkeen itsevarmuus taitoja kohtaan vaan kasvoin. Kyllä se taitaa olla niin että yksi saatu maali opettaa enemmän kuin puolen vuoden harjoittelu.  Keskimmäisen koulu on myös alkanut mukavasti. Kouluruokailu aiheuttaa vielä hieman harmaita hiuksia, eli jos tyttö ei ole aivan satavarma että pitää ruuasta niin hän ei uskalla oikein ottaa yhtään mitään ja niinä päivinä kun ruokailu koulussa jää huonolle tolalle nähdään kotona aikamoinen ärrimurri, tosin ärrimurri helpottaa sinä vaiheessa kun on saanut ruokaa taas mahaansa ja usein onkin ruoka odottamassa koululaista kun hän kahden tai kolmen jälkeen koulusta kotiutuu. Keskimmäinen on myös innostunut juoksusta. Pari päivää sitten hän halusi päästä mukaani juoksemaan ja hieman pitkin hampain otin hänet mukaan kun ajattelin että sehän menee ihan kävelyksi. Nopeasti kuitenkin huomasin että likkahan juoksee ihan hyvin ja jaksaa loistavasti.Hölkkäiltiin semmoinen 4 km:n lenkki jonka tyttö jaksoi aivan hyvin, lenkin jälkeen tyttö totesikin että seuraavalla kerralla juostaan 5 km.  Ihan kivaa hölkkäilyä ja samalla sai kuunnella tytön loputonta puhetulvaa, tytöllä on paljon ajatuksia ja mikäpä mukavampi tapa niitä kuunnella kuin samalla hölkkäillen.

Minikääpiöllä on kerhot nyt alkaneet. Kerhoissa tyttö viihtyy loistavasti. Tosin tuo nyt viihtyy missä vaan. Eli minikääpiö on kyllä jotenkin niin helppo ottaa mukaan mihin vaan. Arkisin se kulkee monesti miehen mukana kuntosalilla ja viihtyy siellä, samoten jalkapallopeleissä hänellä on omat touhut, välillä käydään kannustamassa pelaajia ja sitten taas jatkuu leikit. Ihanaa kun tuo on niin helppo tapaus, vaikkakin tietty ikään ja muutenkin luonteeseen kuuluvaa räjähtävyyttä saadaan kokea aika ajoin mutta ne kestää kun tietää että vaikka tyttö on välillä tulta ja tappuraa niin silti sisältä löytyy pelkkää äidin kultaista hattaraa.  Minikääpiöllä jatkuu nyt syksyllä kerhojen lisäksi telinevoimistelu jota hän odottaakin jo kuin kuuta nousevaa. Kärrynpyöriä ja käsinseisonnasta siltaan menoa treenataan PÄIVITTÄIN ja joka päivä näkyy myös siltoja, kuperkeikkoja hyppyjä, punnerruksia jne… eli ei voi ainakaan puhua että olisi treenaus motivaation puutetta.

Mitähän muuta kuulumisia… no me aikuiset, ei meille mitään kuulu. Töitä ja vapaa-aikaa. Minä olen kovasti käynyt juoksemassa, välillä intervallitreenejä ja välillä pidempää kovempaa settiä. Ja joka viikkoon sisältyy myös pientä lihaskunto treeniä ainakin neljänä päivänä viikossa, yritystä rantakuntoon 2014 siis on. Mies tekee töitä ja käy kuntosalilla ja muutenhan tämä on tätä yhteistä ihanaa arkea. Harmiksemme meille sattuu nyt loppuvuodelle niin vähän yhteisiä vapaapäiviä (mies kun on melkein viikonloput aina töissä) että ei varmastikkaan raaskita lähteä mihinkään kahdestaan, kivaahan se olisi taas joku pikainen irtiotto jonnekkin mutta kun ne yhteiset harvat vapaapäivät on myös niitä yhteisiä harvoja vapaapäiviä koko perheen kanssa niin jotenkin tuntuu että ei raaski lähteä. Ja ehditäänhän me vielä. Onhan meillä loppu elämä aikaa. <3

 Syksylle on suunnitelmissa Tukholman risteilyä kaveriperheiden kanssa ja jos vaikka joku kylpyläjuttu koko perheelle niin saadaan hieman semmoista spesiaaliakin tähän normaali arkeen, ei sillä, tällä hetkellä minä rakastan tätä tuttua ja turvallista arkea.

Ihanaa syksyn odotelua teille kaikille!