Eilen on tavallinen arkipäivä. Minä töissä, isot tytöt koulussa, mies meni vasta yövuoroon joten hän oli minikääpiön kanssa kotosalla Aamulla lapset ylös sängyistään. Isommat pyyhkivä unihiekkoja silmistään vielä aamiaispöydässä.. hieman vaatii totuttelua nämä aamuheräämiset vaikka ajoissa nukkumaan käyvätkin.

Aamupalan jälkeen vaatteet päälle, hiusten ja hamapien harjaus ja äidiltä MILJOONA varmistusta että " Pärjäättekö te nyt kun menette kaksin kouluun, pidättehän toisistanne huolen?"  Noin sata puhelimen toimintakunnon tarkistusta ja noin kymmenne pusua ja halia ennen kuin päästin tytöt matkaan. Ikkunasta vielä noin kolmekymmentä vilkutusta. Sinne meni,äidin mussukat, molemmat reput selässä heiluen. Keskimmäinen hihkaisee vielä postilaatikolta "Äiti, niin eix tää oo se päivä kun saan kävellä ihan ksin kotiinkin? Kyllä mie pärjään, soitan sitten..."

MInä pyyhin salaa kyyneileitä... kyllähän he pärjää.... Ennnen töihin lähtöä heitin vielä minikääpiölle kuravehkeet päälle ja laitoin pihalle leikkimään. Tyttö syöksyi heti matofarminsa kimppuun ja vilktti htäisesti... "joo joo heippa, illalla nähdään..." 

Töissä minä tein töitä, tuijotin puhelinta ja tein töitä. Tiesin että vanhimman päivä kestää kahteen ja keskimmäisen yhteen. Koulupäivän keskellä vanhin käväisi myös hammaslääkäriss isänsä kanssa. Yhdeltä joudun palveriin johon en voi puhelinta ottaa... sydän meinaa särkyä.  Kun kolmelta palverista tulen on puhelimeen ilmestynyt 3 puhelua, ensin sydän jättää muutaman lyönnin väliin... entäs jos jotain on käynyt... Katson numerot, kaksi puhelua keskimmäiseltä ja yksi vanhimmalta.... yritän soittaa takaisin mutta kumpikaan ei vastaa. Sydän hakkaa.... Soitan miehelle, "juu tuolla ne leikkii. Hyvin oli mennyt päivä." Huokaan helpotuksesta. Viimeiset tunnit tuntuu pitkältä... olisin niin mieluusti kotona kuuntelemassa koulupäivän kohokohdat. Mieleen meinaa hiipiä huonoäiti fiilis mutta onneksi asiakkaat saaa ajatukset muualle. Sydämessäni kiitän myös miehen vuorotöitä.... Hän on kotona kuulemassa miten tytöillä meni.

Kun kello kilahtaa viisi, hyppään pyörän selkään. Jalat huutaa hoosiannaa koska poljen niin kovaa kuin ikinä pääsen Tuntuu kuin joka ikisellä minuutilla olisi väliä. Kotona odottaa lauma ulkona leikkiäviä lapsia. "Ai äiti sie tulit jo..." Toteaa minikääpiö ja käy antamassa halit. Isot tytöt huikkaavat moikat ja kyselee että tehtäiskö jotain kivaa. "Joo tehdään vaan.." minäkin oikein innostun ajasta jota saan viettää tyttöjen kanssa, pyöräretki Helilän leikkikentälle saa suosiota eli sinne siis. Mies lähtee mukaan vaikka olisi ollut hänelle järkevämpää jäädä nukkumaan ennen yövuoroa. Mutta hänkin haluaa olla meidän kanssa  ihanaa yhteistä touhuamista leikkikentällä, hurkia mäen laskuja ja kiipeilyä, vaijerikeinua ja rengaskiikkulautaa... Kaikilla oli kivaa, sydän meinaa pakahtua onnesta kun katselen tyttöjäni ja heidän kanssaan leikkivää miestäni, nuo kaikki on minun, tuntuu lähes vaikealta käsittää kuinka onnellinen sitä voikaan olla. 

Iltasella sitten poljettiin takaisin kotiin ja iltapalaa, läksyjen tarkistusta, kirjojen päälystämistä, huomisten kouluvaatteiden suunnittelua ja jutustelua koulupäivästä.... ARKEA, ihana pala arkea!!

Kahdeksalta jokainen tyttö oli nukkumassa, mies yritti torkahtaa hetken ennen töihin lähtöä ja minä istuin hiljaisessa keittiössä..... "Äiti, kyllä me pärjätään, me ollaan jo niin isoja ja ainahan myö voidaan sitten kysyä sinulta tai isiltä jos tulee jotain...." Keskimmäisen  iltasella esittämä totuus pyörii mielessä. Tottahan se on. Kyllä nuo pärjää ja niin pärjään minäkin.... ainahan sitä voi pyytää apua jos tuntuu vaikealta. Tällä hetkellä olo on suloisen haikea... lapset kasvaa ja arki muokkautuu taas omanlaisekseen koulujen ja kerhojen yms alettua.. Arki... se ei olekkaan yhtään huonompi juttu!