Vanhin on pari viime päivän aikana käynyt läpi tunneskaalan ääripäästä ääripäähän, useasti ja nopeasti ja välillä aika sydäntä raastavastikkin.
On ehkä vaikeaa olla isosisko, olla yhdeksän vuotias, olla lapsi, olla iso ja olla pieni, olla äidin pienin nuppunen ja kuitenkin samalla iso ja reipas. On ehkä vaikeaa sanoa siskolle että se on tärkeä mutta samalla pelottaa että mitäs jos se sisko ei sitä sanomatta tajuakkaan.
Näiden mietteiden kanssa on vuodatettu monen monta kyyneltä, paiskottu ovia monen monta kertaa, haukuttu äiti ja ne rakkaat siskot lyttyyn ja toisaalta taas otettu toista kädestä kiinni ja pyydetty josko oltaisiin tänään ihan vaan omalla porukalla... " Tuuli mennäänkö kellariin leikkimään sitä meidän leikkiä, otetaan IIna mukaan ja leikitään ihan vaan me siskot..."
Äiti ei meinaa pysyä mukana kaikissa tunteissa mutta onneksi pari kertaa olemme ehtineet jutella ja pari kertaa olen ehtinyt sanoa ja kertoa että kaikki tunteet, ihan jokainen tunne minkä tyttönen tuntee on sallittu, vaikka se tunne olisi suurta vihaa ja pettymystä tai pelkoa niin tuntea saa ja pitää. Kaikki mitä tuntee on sallittua ja NORMAALIA. Sitä siskoa ei ole ihan joka hetkellä pakko rakastaa, ihan joka hetkellä ei ole pakko olla iloinen ja reipas, on normaalia haluta olla välillä pieni ja käpertyä äidin syliin, on ihan normaalia että pelkää mitä tulevaisuus tuo tullessaan, on normaalia että jonain hetkenä sitä siskoa siten rakastaa enemmän kuin tajuaakaan ja on normaalia että loukkaantuu jos se toinen ei sitä sillä hetkellä ymmärrä. On normaalia että välillä on toiselle niin kateellinen että pahaa tekee ja on normaalia että välillä tuntuu että kaikki on hankalaa. Kunhan muistaa että on normaalia myös tuntea sitä suunnattoman suurta iloa, on normaalia tuntea riemua siitä kun tajuaa että " hei... nyt sataa kaatamalla, mulla on siskot eikä tarvitse lähteä etsimään niitä kavereita muualta...ne siskot on minun kanssa.." , on normaalia että niiden siskojen kanssa riidellään tulisesti ja sitten taas ollaan kuin paita ja peppu. Kaikki on normaalia....
Tuossa yhtenä iltana, oli rankka päivä takana taas jokaisella ja ihmettelin että miksi vanhin itkee ylhäällä. Menin katsomaan ja tyttö oli ihan lähellä hysteeriaa ja kietoutui kaulaani ja nyyhkytti. Istuin hetken ja puristin tiukasti ja kysyin että mikä on hätänä. Kaiken sen kyynelten seasta tyttö sai sanottua että hän haluaisi olla vielä 5 vuotias, ihan pieni vielä.... Ihan vaan pieni ja olla vaan. Kummastelin asiaa ja alettiin jutella niin jostakin löytyi se perimmäinen syy sitten... "äiti, me ei olla Tuulin kanssa enään niin läheisiä..Tuuli ärsyttää välillä ja se ei varmana minusta enään tykkää...." Silloin ku oltiin 5 v ja 4 v niin me tehtiin kaikki yhdessä, ihan kaikki ja me ei riideltyy yhtään....."
HImpun aikaa meni minulla miettiessä että hmm... ensinnäkin... kyllä te silloinkin tappelitte, välillä verissä päin, niin siskot tekee. Kyllä te silloin olitte läheisiä mutta niinhän te olette vieläkin. Muistutin parista viime aikaisesta tapahtumasta jolloin tytöt on vetäneet yhtä köyttä ja muistutin kuinka vanhin on pari kertaa minulle töihin soittanut kun on tiennyt että siskolla on suru ja siitä kuinka keskimmäinen eräänä päivä ei halunnut olla kavereiden kanssa vaan halusi leikkiä kellarikauppaa juuri siskonsa kanssa. Muistutin kuinka riidat ja kähinät on aina saatu sovittua. Vanhin nyyhkytti " Kun se on välillä niin raivostuttava.. siis se sisko.. välillä sitä tuntuu että se saa kaiken ja mie en mitään ja välillä on ihan kateellinen olo...." Välillä sitten tuntuu että se sisko ei varmasti rakasta enään kun ennen se tuntui niin paljon läheisemmältä." Voi pieni pimpulani....
se on normaalia, siis ne tunteet . Kaikki tunteet, ei ole vääriä tunteita.Tytölle tuntui olevan aika tärkeää että kerroin että kaikki tämä on normaalia, on normaalia että välillä ärsyttää ja sitten on taas hyvä olla. Tyttö kävi nukkumaan... ja itse jäin miettimään että kuinka suuria ajatuksia onkaan pienellä ihmisella.
Seuraavana päivänä sain muistutella sitten itselleni että tuo kaikki on NORMAALIA. Vanhin otti meinaan siskonsa kanssa yhteen jostakin ihan mitättömästä asiasta ja taas paukkui ovet ja huuto kuului varmaan kiinaan asti. Likat oli lähdössä kaverilleen ja vanhin huusi siskolleen että " Varmasti et tule mukaan mie en huoli sinua sie olet ärsyttävä...! Siihen keskimmäinen mutisi jotain painokelvotonta takaisin mutta yhdessä he kuitenkin lähtivät, ovia selän takanaan paiskoen.... Reilun kolmen tunnin kuluttua kaksikko tuli takaisin , suu pielet hymyssä ja intoa puhkuen... " JOo meillä oli TOSI KIVAA... tehtiin sitä ja tätä ja tota... " " Ai mikä riita....?" oli kummastunut kommentti kun kysyin saiko riitansa sovittua.
Tänään likat on leikkineet kolmisin koko aamun. Kellarissa on kampaamo ja kauppa ja leikit tuntuu sujuvan. Ainakin juuri nyt... Äsken kuulin kuinka vanhin auttoi keskimmäistä kirjoittamaan vaikeaa sanaa ruokalistalle ja keskimmäinen nosti minikääpiölle painavan tavaran alas hyllyltä. Eli nyt vedetään yhtä köyttä... ainakin juuri nyt.. ja sitten kun tämä vuoristorata lähtee taas äkkilaskuun niin voi kumpa MINÄ muistaisin että tämä on normaalia.....
Viime yönä näin kyllä unta siitä kuinka isot oli 16 v ja 15 v ja minikääpiö 12 v eli murkku ikäisiä kaikki ja minä kiipesin mount everestille ja kirjoitin punaiseenlippuun että SOS, liekö alitajunta yrittää varoittaa minua jo valmiiksi jostakin...
Mutta sen sanon että tässä vuoristoradassa.... vaikka ne äkkijyrkät kuuluu kovaa ja iskee välillä kipeästikin äidin sydämeen niin se tasainen hetki (niin kauan kuin se nyt ikinä kestääkin) kun kaikki on sovussa ja sikin sokin sohvalla on pienet ja isot varpaat iloisesti sekaisin, kun kuuluu naurun kiherrystä ja iloista pulinaa, se hetki, juuri se hetki on kaiken vaivan arvoista, en päivääkän tästä hullun myllystä vaihtaisi pois.
Kommentit