torstai, 10. tammikuu 2019

Vaikeita päivämääriä.

Kun ennen aamu kasia on käynyt läpi koko tunteidenkirjon kauniista muistoista epäuskoon, luopumisen sekä epäonnistumisen pelosta ja haavoittuvuudesta, haikeuden ja surun kautta taas niihin herkkiin ja hyviin muistoihin ja kauniisiin iänkaiken pysyviin asioihin, niin silloin voi todeta että aamu on käytetty tunne puolella tehokkaasti. 🙄

Onnea on aika, kovin hellästi se kuorruttaa muistot kultareunuksin. Kovin tasaisesti se menee eteenpäin ja tuo elämään niin paljon uutta ja kaunista. Kovin varmasti se valaa uskoa siihen että tulevaisuudessakin saa rakastaa.


Tasan 22 vuotta sitten tapahtui jotain joka muutti elämäni täysin. Paljon on vettä virrannut ja suuria asioita tapahtunut.
Olen saanut paljon, enemmän kuin voin ymmärtää ja enemmän kuin olisin koskaan ansainnut, olen menettänyt paljon, enemmän kuin olisin toivonut mutta se mikä on jäljellä säilyy on usko, toivo ja rakkaus siihen että edessä on vielä paljon hyvää ja kaunista. Paljon asioita joita voin aikojen päästä muistella.

Jotkut päivämäärät on haikean vaikeita mutta onneksi on se aika, ystävät...Ja ne kultareunukset.
 

maanantai, 31. joulukuu 2018

Vuosi 2018

Viime vuonna kirjoitin uskosta, toivosta ja rakkaudesta.
Tänä vuonna haluan kirjoittaa tunteista, rohkeudesta ja ehkäpä hieman myös siitä rakkaudesta.

Vuosi 2018 Tunteiden ja rohkeuden vuosi.

Vuoteen mahtuu niin kovin paljon tunteita. Erityisherkkänä ihmisenä välillä tunteet uuvuttaa ja saa valtaansa silloinkin kun olisi ehkä enemmänkin järjen vuoro toimia tunteiden sijaan.
Tunteet ovat vieneet minut vuoden aikana moneen paikkaan. Paniikkikohtauksiin jolloin suru ja pelko muuttuu fyysiseksi kivuksi. Kylmälle kylpyhuoneen lattialle kyyneleet silmissä miljooniksi palasiksi hajonneena. Meren rantaan kivelle istumaan, tuijottamaan aaltoja ja miettimään ääretöntä. Yön pimeydessä tutuille rappusille istumaan ihan hiljaa, vain ollakseen lähempänä heitä joita on kova ikävä.
Tunteet ovat vieneet minut kauniisiin paikkoihin. Kirkkoihin ja konserteihin istumaan kylmät väreet iholla ja nauttimaan musiikista. Helteisinä kesäpäivinä veneeseen, lämpimän tuulen hivellessä ihoa, katsomaan aaltojen keinuntaa ja syömään kurkkuvoileipää. Ihaniin päiviin lasten kanssa kun saa nauraa niin että vedet tulee silmistä. Tunteiden kanssa olen saanut vajota keskelle perinteitä jotka tuo turvaa lohduttavana jatkumona täältä ikuisuuteen. Tunteet ovat vieneet minut hetkiin jolloin saan painaa pään tuttuun pehmeään kainaloon, hetkiin jolloin ei mikään voisi tuntua aidommalta, kauniimmalta tai turvallisemmalta.
Tunteet ovat vienneet minut hetkiin joilla on minulle merkitystä. Niin hyviin kuin huonoihinkin. Voisin väittää että ilman tätä suurta tunteellisuuttani olisi jäänyt kovin paljosta paitsi.

Tunteet ovat vaatineet kuitenkin aika paljon rohkeutta.
Rohkeutta sanoittaa omat fiilikset, rohkeutta uskoa siihen että on ok tuntea juuri niin. Rohkeutta antaa itsensä käydä läpi kaikenlaiset tunteet, vihasta ja pettymyksestä, luottamukseen ja rakkauteen.

Tämä vuosi on ollut minulle rohkeuden vuosi. Tänä vuonna on vaatinut rohkeutta antaa itsensä heittäytyä ja tutustua itseensä. Itkeä kun itkettää, nauraa kun naurattaa ja olla häpeilemättä juuri se ihminen joka olen. Rohkeutta on vaadittu silloin kun olen sanonut mitä mieltä olen asioita ja pitänyt puoleni myös epämiellyttävissä tilanteissa. Rohkeutta on vaadittu myös silloin kun olen pitänyt kiinni oikeudestani rakastaa läheisiäni ja vaalia minulle tärkeitä hetkiä ja perinteitä. Suuresti rohkeutta vaati myös se kun sydän vieläkin hieman säröillä, epäonnistumisen pelkoa uhmaten uskalsin hypätä uuteen parisuhteeseen, uskalsin antaa toisen olla enemmän kuin ystävä, uskalsin antaa itselleni mahdollisuuden uuteen onneen.
Eniten rohkeutta on kuitenkin vaatinut ajatus siitä että saan rakastaa itseäni juuri tälläisenä. Tälläisenä tunteellisena höppänänä mistä ei ikinä voi tietää että mikä milloinkin on maailman suurimman surun tai ihanimpien ilonkyynelten aihe. Vaikka minulle sanottaisiin rumasti, tunteitani loukattaisiin tai kovasti minua satutettaiisin niin silti minun ei tarvitse muuttua kelvatakseni. Minä saan rakastaa itseäni juuri näin.

Tämä vuosi on ollut rankka mutta silti kovin rakas.
En voi sanoa valehtelematta että hetkeäkään en vaihtaisi mutta nekin hetket jotka mieluusti unohtaisin on loppuenlopuksi niitä jotka ovat työntäneet minut kohti sitä rohkeampaa ihmistä joka olen nyt.

Kiitos rakkailleni, te olette nykyään aika iso joukkio. Te tiedätte kyllä keitä te olette, te olette heitä jotka ovat "ikuisesti aina tatuoinnin lailla" olemassa ja olette minulle valoja pimeyden keskellä. Kiitos ystäville, niin vanhoille kuin niille uusillekkin joihin olen vasta tutustumassa. Kiitos tuttaville, heillekkin jotka eivät enää moikkaa mutta etenkin niille jotka haluaa edelleen jakaa tämän kauniin tunteikkaan maailman kanssani.

Ihanaa tunteikasta ja rohkeaa vuotta 2019 kaikille

Olette rakkaita

torstai, 20. joulukuu 2018

Synttärityttö

38 vuotta 🙄
Miten tähän on oikein päädytty. Vastahan täytin 18 v. Olin nuori, täynnä unelmia ja haaveita. Empä olisi sinä päivänä ikinä osannut kuvitella minne elämä minua kuljettaa, mitä kaikkea tulisin menettämään, kuinka paljon tulisin saamaan ja kuinka paljon rakkautta maailmaan mahtuukaan. Sinä päivänä olin vain onnellinen, rakkaiden, ystävien ja sukulaisten ympäröimänä.
En ehkä ole elämässäni siinä tilanteessa mitä olin toivonut, ajatellut tahi kuvitellut. Vuodet on kohdelleet välillä rankemmin ja välillä hellemmin mutta täällä sitä edelleen sitkutellaan. En ala enää edes arvailemaan missä ja minkälaisessa tilanteessa tai mitä kaikkea olen saanut kokea 10 tahi 20 vuoden päästä mutta toivon että silloinkin vielä täällä heilun.
Onhan tämä 38 vuotta ollut kuitenkin kovin kaunis, suloisen suolainen matka kulkea, kaikkine kivineen ja kantoineen.
Iloja, suruja ja rakkautta
Kiitos heille kenen kanssa olen saanut matkaani kulkea, olette tehneet matkasta kauniin ja elämän makuisen.
#synttärityttö

torstai, 5. huhtikuu 2018

Ehkä olen syntynyt onnellisten tähtien alla....

Tällä hetkellä on hyvä olo. Ja näinä hyvinä hetkinä sitä uskaltaa hieman mietiskellä.
Tänään mietiskelin sitä että vaikka elämä välillä minua tuntuu kolhivan niin olenkohan kuitenkin syntynyt onnellisten tähtien alla?  Jos minulta kysyy että mikä on pahinta mitä minulle on ikinä tapahtunut niiin vastaan varmaan että ei minulle ole oikein ikinä tapahtunut mitään pahaa. On ollut ikäviä juttuja mutta ei ikinä mitään niin pahaa ettenkö olisi selvinnyt eteenpän. Olenko vain onnekas vai mistä se johtuu?

Lapsena kun vanhempani erosi muistan sen tunteen kun siskoni sanoi keskellä keittiötä jonkun pienen riidan keskellä  että "sun isä ei muuten tule ikinä takaisin.." Pieni minä en oikein ymmärtänyt. Meni aikaa. Näin vanhempiani mutta totta se oli. isä ei ikinä tullut takaisin kotiin, siihen kotiin jossa silloin asuttiin.  Ymmärsin jo silloin että tämä on nyt jotakin todella surullista mutta en oikein osannut määrittää että miten se oli surullista. Oli liian kiire olla lapsi. Vanhempiani tuli hyvin toimeen eron jälkeen enkä oikein osannut sitten ajatella sen enempää. Eli ikävä juttu mutta siitäkin pääsin yli ja eteenpäin.

Hieman vanhempana lapsena, esiteininä, minulla oli tajuttomuuskohtauksia. Muistan monesti että olin koulussa ja seuraavan kerran taju palasi sairaalassa. Kukaan ei tiennyt missä vika, kukaan ei osannut sanoa miten ne saisi loppumaan. Kukaan ei voinut sanoa muuta kuin että "outoa". Muistan että nuo kohtaukset vei minut pariksi kuukaudeksi sairaalaan. Sairaalassa olin kiltti tyttö. Minusta ei ollut vaivaa kenellekkään. Hymyilin ja suoritin koulutehtäväni ja kotiuduin. Elämässä meni pari kuukautta mutta olihan tuota aikaa. Sairastuminen ja sairaalassa pitkään oleminen oli ikävä juttu mutta kun kotiuduin elämä jatkui tasaisena. Selvisin siitäkin.  Matka jatkui eteenpäin.

Nuorena sairastuin anoreksiaan. Tauti tuli päälle pikku hiljaa ja taka vasemmalta. Vieläkin olen sitä mieltä että "ei se ollut niin paha kuin olisi voinut olla". Vieläkin minusta tuntuu että selvisin siitä jotenkin "liian helposti". Tai ei se helppoa ollut mutta silloinkin kun päätös tervehtymisestä oli tehty oli suunta koko ajan selkeä. Halu parantua.  Syömishäirö on toki peikko joka vaanii edelleen ja etenkin kun on paska olla niin helposti tulee jätettyä syömättä, aallonpohjassa tekee mieli oksentaa mutta silti se peikko ei enää kuulu elämääni. Selätin senkin peikon. Anoreksia oli ikävä juttu mutta selvisin ja pääsin eteenpäin.

Aikuisiän raskain kokemus on toki tämä ero. Vielä on paljon tehtävää mutta jostakin syvältä kumpuaa usko siihen että selviän tästäkin. Välillä yksinäisyys ravistelee kovin käsin ja oma pää huutaa ja haukkuu. Välillä kateus saa silmät näkemään kaikilla muilla vain hyvää ja oman elämän kovin synkkänä mutta silti... on hetkiä, hetkiä joita on nykyään päivä päivältä  enemmän jolloin tiedän että selviän.

Tuntuu että ehkä minä olen kuitenkin  syntynyt onnellisten tähtien alla. Kolhia voi koettaa mutta minä nousen aina.  
Näiden tähtien alla ... joskus minä olen ehjä.
 

sunnuntai, 31. joulukuu 2017

Vuoden 2017 viimeinen päivä.

Usko, toivo ja rakkaus

Usko. Vuosi on vaatinut paljon uskoa. Minun on pitänyt uskoa siihen että joskus on se kauniimpi aamu. Uskoa siihen että elämä kantaa vaikka välillä askel on raskas ja aallon pohja pimeä. Vuosi on antanut uskon ja toiveen paremmasta.

Toivo. Vuosi on antanut aihetta toivoon. Toiveen siitä että joku ottaa kiinni kun putoaa. Toiveita kauniista illoista ja aurinkoisista aamuista. Toiveen rauhasta sisälläni, siitä että ei enää tarvitsisi juosta karkuun itseään ja omia pelkojaan. Toiveen siitä että joskus uskallan katsoa peiliin ja todeta itselleni että kelpaan juuri näin. Vuoteen sisältyy toive siitä että kaikilla on joskus rauha ja hyvä olla.

Rakkaus. Ja tärkein niistä on rakkaus. Se ei häviä, eikä se murene, sen voima ei katoa. Ei vaikka pitkään luulin että sen kadotin ja epäonnistuin. Vaatii aika monta kyyneltä, aika monta unetonta yötä, monta kylppärin lattialla vietettyä hetkeä ja ystävän hihaan niistettyä nenää ennen kuin uskaltaa ymmärtää että elämä jatkuu ja rakkaus pysyy vaikka jotkin asiat muuttuu.
Tärkeä ja rakas ihminen sanoi minulle tuossa taannoin että vaikka kaikki muuttuu niin kukaan ei katoa, mikään mitä olen saanut ei häviä. Sillä hetkellä ymmärsin että kaikki se mitä olen saanut, kaikki mitä olen kokenut ja kaikki mitä tulen vielä saamaan ja kokemaan on rakkautta suurimmillaan.
Elämä on suuri rakkaustarina

Voisin kiittää vuodesta niin montaa ihmistä että vuosi jos toinenkin ehtisi vaihtua heitä luetellessani. Mutta lähetän kiitoksen heille jotka tietävät elämääni koskettaneen.
Pidetään ensi vuonnakin huolta toisistamme.

Uskoa, toivoa ja rakkautta kaikille vuoteen 2018!

  • Blogin esittely

    Tämä kertoo pienestä , tavallisesta joskin aika ajoin äänekkäästä perheestämme.
    Perheeseemme kuuluu tätä nykyä äiti ja kolme tytärtä , kaksi heistä valloittavia teinejä ja yksi hieman nuorempi neitokainen.
    Lisäksi kaksi energistä hännän heiluttajaa tuo oman lisänsä taloutemme välillä niin äänekkääseen elämään.
    Jätä terveiset käynnistäsi vaikkapa kommenttien muodossa!

  • Meidän (meluisa) Perhe

    Minä: 1980 syntynyt pullantuoksuinen ja reipas äiti (no niin varmaan joo mutta mun Blogi ja voin ainakin kuvitella olevani pullantuoksuinen ja reipas) Tällä hetkellä työskentelen asiakaspalvelutyössä ja toimin äitinä kolmelle prinsessalleni! Harrastuksista rakkain taitaa olla lasten kanssa puuhailun lisäksi salihommat ja juoksu. Liikunta kärpänen puraisi ihan varoittamatta parisen vuotta sitten.

    Tytär 08/03 Esikoiseni, Rauhallinen ja äärimmäisen huolehtivainen isosisko.
    Teini prinsessa joka harrastaa jalkapalloa, kuoroa, yksinlaulua ja ja ja... no niitä teini hommia. (wattsappii, netflixii, snäppiii... jne kaikkee mistä vanha kalkkis äiti ei oo ihan niin kärryillä)

    Tytär 11/05 Keskimmäinen lapseni. Tempperamenttinen sisupussi . Teini kaunotar joka ei kyllä pelkää kertoa äidille kaapin paikkaa... Mutta tulisen tempperamentin lisäksi hänestä löytyy yksi maailman empaattisimmista ihmisistä joihin olen ikinä törmännyt. Herkkä ja sielukas tyttö. Harrastaa jalkapalloa sekä kitaran soittoa ja sitten niiitä teini hömpötyksiä.

    Tyttö 06/08 Kuopukseni, täynnä tulta, tappuraa, iloa, riemua ja sinnikkyyttä. Jääräpäinen jästipää joka on kuitenkin niin ihana ja avoin naurusuu! Harrastuksena siskojen tapaan jalkapallo sekä yleinen häröily. Liikunnallinen tyttönen joka ei anna pienten haasteiden lannistaa. Sinnikäs sisupussi ja kaikkien kaveri.


    Koirat:
    Tessa ja Iitu energisiä cockerspanieleita. MEJÄ valioita, juoksukamuja, kuuntelijoita, sohvanvaltaajia, suursyömäreitä.. rakkailla koirilla on monta nimeä. Meille niiin rakkaat karvapallot.
  • Blogi-arkisto

  • Meidän melukylän lapset!