torstai, 5. huhtikuu 2018

Ehkä olen syntynyt onnellisten tähtien alla....

Tällä hetkellä on hyvä olo. Ja näinä hyvinä hetkinä sitä uskaltaa hieman mietiskellä.
Tänään mietiskelin sitä että vaikka elämä välillä minua tuntuu kolhivan niin olenkohan kuitenkin syntynyt onnellisten tähtien alla?  Jos minulta kysyy että mikä on pahinta mitä minulle on ikinä tapahtunut niiin vastaan varmaan että ei minulle ole oikein ikinä tapahtunut mitään pahaa. On ollut ikäviä juttuja mutta ei ikinä mitään niin pahaa ettenkö olisi selvinnyt eteenpän. Olenko vain onnekas vai mistä se johtuu?

Lapsena kun vanhempani erosi muistan sen tunteen kun siskoni sanoi keskellä keittiötä jonkun pienen riidan keskellä  että "sun isä ei muuten tule ikinä takaisin.." Pieni minä en oikein ymmärtänyt. Meni aikaa. Näin vanhempiani mutta totta se oli. isä ei ikinä tullut takaisin kotiin, siihen kotiin jossa silloin asuttiin.  Ymmärsin jo silloin että tämä on nyt jotakin todella surullista mutta en oikein osannut määrittää että miten se oli surullista. Oli liian kiire olla lapsi. Vanhempiani tuli hyvin toimeen eron jälkeen enkä oikein osannut sitten ajatella sen enempää. Eli ikävä juttu mutta siitäkin pääsin yli ja eteenpäin.

Hieman vanhempana lapsena, esiteininä, minulla oli tajuttomuuskohtauksia. Muistan monesti että olin koulussa ja seuraavan kerran taju palasi sairaalassa. Kukaan ei tiennyt missä vika, kukaan ei osannut sanoa miten ne saisi loppumaan. Kukaan ei voinut sanoa muuta kuin että "outoa". Muistan että nuo kohtaukset vei minut pariksi kuukaudeksi sairaalaan. Sairaalassa olin kiltti tyttö. Minusta ei ollut vaivaa kenellekkään. Hymyilin ja suoritin koulutehtäväni ja kotiuduin. Elämässä meni pari kuukautta mutta olihan tuota aikaa. Sairastuminen ja sairaalassa pitkään oleminen oli ikävä juttu mutta kun kotiuduin elämä jatkui tasaisena. Selvisin siitäkin.  Matka jatkui eteenpäin.

Nuorena sairastuin anoreksiaan. Tauti tuli päälle pikku hiljaa ja taka vasemmalta. Vieläkin olen sitä mieltä että "ei se ollut niin paha kuin olisi voinut olla". Vieläkin minusta tuntuu että selvisin siitä jotenkin "liian helposti". Tai ei se helppoa ollut mutta silloinkin kun päätös tervehtymisestä oli tehty oli suunta koko ajan selkeä. Halu parantua.  Syömishäirö on toki peikko joka vaanii edelleen ja etenkin kun on paska olla niin helposti tulee jätettyä syömättä, aallonpohjassa tekee mieli oksentaa mutta silti se peikko ei enää kuulu elämääni. Selätin senkin peikon. Anoreksia oli ikävä juttu mutta selvisin ja pääsin eteenpäin.

Aikuisiän raskain kokemus on toki tämä ero. Vielä on paljon tehtävää mutta jostakin syvältä kumpuaa usko siihen että selviän tästäkin. Välillä yksinäisyys ravistelee kovin käsin ja oma pää huutaa ja haukkuu. Välillä kateus saa silmät näkemään kaikilla muilla vain hyvää ja oman elämän kovin synkkänä mutta silti... on hetkiä, hetkiä joita on nykyään päivä päivältä  enemmän jolloin tiedän että selviän.

Tuntuu että ehkä minä olen kuitenkin  syntynyt onnellisten tähtien alla. Kolhia voi koettaa mutta minä nousen aina.  
Näiden tähtien alla ... joskus minä olen ehjä.
 

sunnuntai, 31. joulukuu 2017

Vuoden 2017 viimeinen päivä.

Usko, toivo ja rakkaus

Usko. Vuosi on vaatinut paljon uskoa. Minun on pitänyt uskoa siihen että joskus on se kauniimpi aamu. Uskoa siihen että elämä kantaa vaikka välillä askel on raskas ja aallon pohja pimeä. Vuosi on antanut uskon ja toiveen paremmasta.

Toivo. Vuosi on antanut aihetta toivoon. Toiveen siitä että joku ottaa kiinni kun putoaa. Toiveita kauniista illoista ja aurinkoisista aamuista. Toiveen rauhasta sisälläni, siitä että ei enää tarvitsisi juosta karkuun itseään ja omia pelkojaan. Toiveen siitä että joskus uskallan katsoa peiliin ja todeta itselleni että kelpaan juuri näin. Vuoteen sisältyy toive siitä että kaikilla on joskus rauha ja hyvä olla.

Rakkaus. Ja tärkein niistä on rakkaus. Se ei häviä, eikä se murene, sen voima ei katoa. Ei vaikka pitkään luulin että sen kadotin ja epäonnistuin. Vaatii aika monta kyyneltä, aika monta unetonta yötä, monta kylppärin lattialla vietettyä hetkeä ja ystävän hihaan niistettyä nenää ennen kuin uskaltaa ymmärtää että elämä jatkuu ja rakkaus pysyy vaikka jotkin asiat muuttuu.
Tärkeä ja rakas ihminen sanoi minulle tuossa taannoin että vaikka kaikki muuttuu niin kukaan ei katoa, mikään mitä olen saanut ei häviä. Sillä hetkellä ymmärsin että kaikki se mitä olen saanut, kaikki mitä olen kokenut ja kaikki mitä tulen vielä saamaan ja kokemaan on rakkautta suurimmillaan.
Elämä on suuri rakkaustarina

Voisin kiittää vuodesta niin montaa ihmistä että vuosi jos toinenkin ehtisi vaihtua heitä luetellessani. Mutta lähetän kiitoksen heille jotka tietävät elämääni koskettaneen.
Pidetään ensi vuonnakin huolta toisistamme.

Uskoa, toivoa ja rakkautta kaikille vuoteen 2018!

perjantai, 8. syyskuu 2017

Elämää Kolossa!

Lapset <3
Lapset näkee sadepilven kultareunuksen silloinkin kun aikuiset voivottelee alkavaa sadetta.

Eilen oli lasten eka  yö "kolossa" eli äitin luona. Itseä jännitti ja aamu oli mennyt palakurkussa kun olin mielessäni jättänyt hyvästejä vanhalle kodille. Sille joka oli yhdessä koko perheenä  rakkaudella rempattu. Ainoan kodin jossa nuorimmaiseni on edes asunut sille joka oli ollut minunkin SE KOTI viimeiset 12 vuotta. Sille keltaiselle tönölle jota minä niin kovin rakastin ja rakastan edelleen. Onneksi lasten isä jäi siihen niin maailmassa on sentään jotain pysyvää. 

Eilen aamulla viimeisiä tavaroita pakatessani  valutin useamman kyyneleen... Katselin villiintynyttä omenapuuta, lasten leikkimökkiä ja pihaa.... Kyyneleitä ehkä ikävästä, ehkä haikeudesta ehkä niistä kaikista ihanista muistoista. Jokainen kyynel sisälsi muiston, rakkaan muiston. Pelkäsin tuota "viimeistä lähtöä" Pelkäsin että silloin muistaisin vain kaikki vaikeudet ja viiltävät sanat, pelkäsin että muistaisin vain haavoitetun mielen ja tuskan, pelkäsin että lähtiessäni ei mieleeni tule mitään hyvää mutta kävikin päin vastoin. Mieleeni tulvi juurikin ne hyvät jutut, kaikki se rakkaus ja lämpö mikä talossa asui lämmitti kovin. Rakkaus asuu siellä edelleen. Se ei ole enää minun koti mutta täynnä rakkautta silti. Siellä asuu puolet ajastaan minun lapset ja heidän isä, minulle tärkeät ihmiset, minulle tärkeässä talossa. Rakkaus ei katoa se vaan muuttaa muotoaan.   Hiljaa kyyneleet silmissä suljin oven takanani.... Rakkaita muistoja joita aion sisällä vaalia, tuossa talossa minulla oli paljon hyviä hetkiä ja niitä ei minulta kukaan voi pois viedä vaikka matka jatkuukin eteenpäin.

 

Eilen oli tosiaan eka yö kolossa. Itseäni pelotti ja jännitti. Omien unien lisäksi jännitti lasten suhtautuminen... "Kolo" ei ole ihan vielä kunnolla valmis. Jotain juttuja puuttuu sieltä ja toinen täältä... Telkkari on mutta esim netflixistä saa vain haaveilla. Sängyt on jokaisella mutta mattoja puuttuu sieltä täältä.  Itseäni jännitti mutta lapset.. Miun rakkaat muruset otti tilan haltuun. Kuinka kotoisaa olikaan syödä iltapalaa siinä kaikkien höpötellessä. Voileipägrillillä ei ehkä gourmee ruokaa valmisteta mutta kaikille maistui. Kukaan ei valittanut puuttuvista jutuista vaan kaikille tuntui löytyvän juuri se mitä he tarvitsivatkin. Me oltiin kotona. Minun pieni perhe juuri siinä, sillä hetkellä kaikki oli hyvin. <3 

Ja niistä kultareunuksista.... Itse olen vähän karsastanut tuota kylppäriä suoraan 70-luvulta... Asenteeni.. " Kylpyamme.. siis oikeesti onx noita vielä olemassa.... " Kuvittelin jo itseni kampeamassa itseäni tuonne suihkuun ja tuskastelevan ihoon tarrautuvan kylpyverhon kanssa. Oma asenne ei kuitenkaan ole tarttunut lapsiin. Nuorimmainen oli jo koulussa hehkuttanut että vihdoin pääsee tänään "koloon" kylpyyn. Heti harkoista kotiin palattuaan tyttö valutti itselleen kylpyveden jonne lisäsi tujauksen kylpyvaahtoa, pakkasi ne tärkeimmät pet shopit mukaan ja siellä hän lillui. "Äiti... tää kylpyamme on parasta ikinä...Vähän kuin oma kylpylä!"   Mikään ei tunnu niin hyvälle kuin nähdä oma lapsi onnellisena. <3 Illan aikana myös teinit kävi kylvyssä ja itsekkin jouduin aamulla juoksulenkin jälkeen toteamaan että ei se kylpyamme suihku nyt mikään maailman loppu ole. Hyvin nousi vielä 36 v tätin jalka ammeen reunan yli eikä se suihkuverhokaan hyökännyt kimppuun.

 

iina%20kylpy.jpg

Kylpyhetki <3

keskiviikko, 6. syyskuu 2017

Onko elämää enää....

Onko enää elämää....

Lueskelin kyyneeleet silmissä vanhoja päivityksiä. Ja katselin kuvia. Rakkaita muistoja. 

Viimeisen päivityksen  jälkeen on tapahtunut niin paljon. Monta vuotta on mennyt....  Paljon hyvää mutta paljon myös niitä juttuja jotka saa kyyneleet silmiin ja kirkumaan hysteerisenä.

Ei ole enää ehjää perhettä..... Kädet puristuu nyrkkiin kuin huomaamatta ja kyyneleet kihoaa silmiin... Epäonnistuin siinä mitä pidin maailman tärkeimpänä.

Yksi perhe on nyt jakautunut.  Yhdestä "täydellisestä kodista"  On tullut kaksi hyvää kotia. Vuorotellen  Isä ja lapset sitten taas äiti ja lapset.
Tuntuu oudolta. Juuri luin hurjasti muistoja, katselin kuvia....  Kuinka se nyrkin kokoinen pala jämähtikin tuohon kurkun kohdalle ja silmiin kerääntyi roskia.... Suloisen haikeaa.

Takana on rankka vuosi tai puolitoista.... ehkä jopa kaksi vuotta... kukapa sitä kärryillä pysyy. Vuodet tuntuu vaan kiihdyttävän vauhtiaan.  Useamman vuoden aikana sitä on paahtanut kuin heikkopää. Keskittynyt menemään tukka putkella. Ruuhkavuodet.... Jonnekkin sinne vuosiin jäi paljon hyvää  jotenkin silti  sitä niissä vuosissa kadotti itsensä. Ja kun ei enään löytänyt itseään niin ei sitä osannut enää etsiä sitä toistakaan.  Jonnekkin sinne me kadotimme toisemme. 

Voisin itkeä, kiljua ja huutaa.....Voisin kiukutella ja syyttää, voisin hautautua kivenkoloon ja vaipua tämän taakan alle...    Luoja tietää kuinka monta tyynyliinaa kasteltu kyynelin. Kuinka monta kertaa olenkaan niistänyt nenäni ystävän hupparin hihaan tässä viime aikoina.  Voisin romahtaa mutta sen sijaan yritän keskittyä siihen mikä on hyvää. Siihen mitä minulla vielä on. Ja siihen mikä ei ole kadonnut mihinkään.

Minulla on kaksi koiraa jotka liikuttaa minua luontoon enkä voi olla huomaamatta sen kauneutta, kaunista ja hiljaista rauhaa ja tilaa missä hengittää. Minulla on hyvä ex-mies joka on myös maailman paras isä lapsilleen. Hän  auttaa asiassa kuin asiassa olipa kyseessä lampun asennus tai Ikean reissun peräkärryn kanssa ajaminen. Minulla on kolme maailman rakkainta ja suuri sydämistä tytärtä joiden kasvamista saan seurata ja joille saan olla äiti.  Kaiken ikävän keskellä minulla on ystäviä jotka pitää kiinni ja rutistaa. Ystävä jolle soittaa vaikka keskellä yötä... juuri silloin kuin se kaikken pahin ahdistus viiltää sieltä syvimmästä kohdasta juuri yön pimeimpinä tunteina.

Kaiken tämän suuren surun ja  kaiken muutoksen keskellä minulla on kuitenkin niin paljon mistä olla kiitollinen. Kaiken keskellä minulla on usko tulevaan ja lapsenomainen luottamus siihen että asioilla on tarkoituksensa. Minulla on toivo paremmasta huomisesta ja varmuus siitä että jonain päivänä minä olen taas ehjä ja kun se tapahtuu niin voin taputtaa itseni selkään ja todeta " Sinä selvisit... selvisit ihan itse!" 

 

 

Tuntuupa hyvältä kirjoittaa taas.... ehkäpä jatkan taas tätä blogia... tai sitten en.

Päivä kerrallaan ilman paineita.

 

 

 

 

 

maanantai, 4. toukokuu 2015

Kuvia huhti ja toukokuulta

Tästä alkaa näköjään tulla tapa... siis tästä että ei ehdi, muista tai jaksa päivitellä blogia. Huhtikuu meni välähdyksessä ja toukukuutakin ollaan eletty jo useampi päivä. 

Kevät kuukausi meni töiden , harrastusten ja retkeilyn merkeissä.  Kun aurinko paistaa niin on helppo olla onnellinen. Meidän perhe <3 Välillä tekisi mieli rutistaa koko maailmaa ihan vaan siitä hyvästä että olen saanut rinnalleni näin ihanat ihmiset. 

Koska nyt ennen töihin menoa ei hurjasti ehdi teille kokemuksia avaamaan niin laitanpa muuutamia kuvia. 

Kuvia huhtikuisilta ja toukukuun alun  retkiltä ja puuhista:

 

Geokätkö hommia, RAKKAUS <3 !

uintia%20ja%20muuta17.jpguintia%20ja%20muuta7.jpguintia%20ja%20muuta%2020.jpguintia%20ja%20muuta%2019.jpguintia%20ja%20muuta%2018.jpguintia%20ja%20muuta%2016.jpguintia%20ja%20muuta%2014.jpg

Inkeroisten ladun Vappujuhlat Kodalla:

uintia%20ja%20muuta%2010.jpguintia%20ja%20muuta%209.jpguintia%20ja%20muuta%2011.jpg

Vanhin puuhommissa:

uintia%20ja%20muuta%2015.jpg

Vappupäivä on hyvä päivä heittää talviturkki. 

uintia%20ja%20muuta.jpguintia%20ja%20muuta1.jpguintia%20ja%20muuta6.jpguintia%20ja%20muuta2.jpguintia%20ja%20muuta%204.jpguintia%20ja%20muuta%205.jpg

Jalkapallo kuuluu päivään kuin päivään... meneillään veikkausliigaa KTP-VSP.

Myö voitettiin. :) 

IMG_20150503_172329.jpg

Aamujuoksut... Näisä maisemissa juoksu kulkee.. 

IMG_20150504_052511.jpg